utu

22 | mä en voi olla sun kanssa

🌪️
Huulia, käsiä, ihoa, katsoimme toisiamme silmiin, tuijotin käsiäni tuon vatsan ympärillä, tuon laihan vatsan, tämä tapahtui, hän suuteli minua, hän oli minun päälläni, myötäilimme toisiamme, me olimme tässä, tämä oikeasti tapahtui.

Tämä tuntui hyvältä, hän tuntui hyvältä, olisin voinut olla tässä aina, hän olisi voinut pysyä päälläni ja antaa minun käsieni mennä hänen kehollaan hänen suudellessaan minua. Tämä tuntui ihan hemmetin hyvältä. Kehoja, ihoa, huulia, niskoja, käsiä, katseita.

Yhtäkkiä minä lopetin. Ihan hetkessä. Minä en pystynyt tähän sittenkään. En pystynyt menemään pidemmälle. En antanut hänen enää suudella minua, pysäytin hänet kädelläni ja katsoin vain tyhjänä hänen silmiään. Hengitin suu auki, mutten saanut mitään sanotuksi, enkä kuitenkaan myöskään lähtenyt enää suutelemaan häntä uudestaan.

Utun silmät tyhjenivät ja hän kierähti pois minun päältäni. Hän ei edes jäänyt niin, että olisin nähnyt hänen kasvonsa, vaan hän meni kyljelleen selkä minuun päin. Minä en osannut sanoa mitään, tuijotin vain hänen paljasta selkäänsä ja hänen tummaa tukkaansa, jonka minä olin sotkenut. Sitten minä käännyin vain selälleni ja tuijotin hänen huoneensa kattoa.

Olinko minä helvetti vieköön ihan oikeasti Utu Jäkälän sängyssä tällä hetkellä? Kaikki äskeinen oli vienyt niin paljon ajatuksia, se oli vienyt minut tiloihin, joissa en ollut ennen käynyt, oloihin, jotka olivat sanoinkuvailemattoman hyviä ja täyttäneet koko pään. Nyt minulle iskivät kaikki mahdolliset muut tunteet yhtä aikaa. Eikä se ollut positiivista.

Mitä kello oli? Kuinka kauan olin ollut täällä?

Ahdisti. Päällimmäisenä ahdisti. Se totuus, että minä olin juuri lopullisesti todistanut itselleni sen, että pidin myös pojista, ahdisti minua. Nyt minusta tuntui siltä kuin koko maailman pitäisi saada tietää, ja kaikki aikaisempi hyvä olisi ikuisesti mennyttä.

Nyt, kun tämä oli tapahtunut, jos kukaan saisi tietää, tottakai kaikki jotenkin saisivat tietää, en voisi enää koskaan olla koulussa tunnettu, Adam ja Meo ja varmaan Joakimkaan eivät enää haluaisi olla minun ystäviäni, Unna ja Xanderkin katoaisivat, jos Utu ei haluaisi olla minun kanssani, Adette nyt ei todellakaan antaisi minulle anteeksi.

Ei helvetti, Adette. Missä minun puhelimeni oli? Nousin varovasti istumaan sängyn reunalle. Oliko minun puhelimeni jossain täällä? Olin kai heittänyt sen jonnekin taskustani. Bongasin sen lattialta ja otin sen käteeni.

Kaikki oli siellä vielä pahemmin kuin olin kuvitellut. Adette oli soittanut minulle viisitoista kertaa ja laittanut minulle kymmenittäin viestejä, joissa luki Levi, missä sä oot? ja sun piti tulla tänään tänne ja miks sä et vastaa!?

Minä olin ihan oikeasti unohtanut, että olin luvannut Adetelle meneväni hänen luokseen täksi yöksi, koska hänen vanhempansa eivät olleet kotona.
Olin maailman kamalin ihminen. Se fakta, että olin juuri pettänyt häntä, tuntui vielä pahemmalta, kun se oli tapahtunut yönä, jona minun oli tarkoitus olla hänen kanssaan.

Pettänyt, pettänyt, pettänyt. Minusta tuntui kamalalta. Oliko tämä pettämistä?

Minun pitäisi vastata jotakin, mutten kai voisi tehdä sitä vielä, kello oli yksi ja hän oli hereillä, joten hän pyytäisi minut tulemaan nyt, keksisinpä minkä tekosyyn tahansa. Odottaisin vielä aamuun. Tai sitten minä menisin sinne päivällä laittamatta mitään viestiä.

Minua ei varmaan ikinä ollut ahdistanut näin paljon. Mitä minun piti tehdä? Käännyin katsomaan Utua. Nukkuiko hän? Minuakin väsytti, mutta ihan kuin muka voisin jäädä tänne nukkumaan. Ihan kuin voisin edes nukkua.