utu

59 | Adam Martin todella yllättää

☁️
Eilen koko Suomi oli taas istunut olohuoneissaan katsomassa, kun ihmiset kävelivät kättelemään presidenttiparia. Voi kuinka jännittävää! Vuoden kohokohta. Itsenäisyyspäivä herätti aina minussa sekoittuneita tunteita, mutta onneksi nyt oli taas vain normaali maanantai.

Milloin viimeksi oli ollut näin paljon lunta? Perjantaina oli vielä satanut räntää, mutta viikonlopun aikana sää oli muuttunut kylmemmäksi ja nyt kaikkialla oli ihan jäätävästi lunta ja sitä tuli lisää.

Kävelin koulun viertä katsomatta oikein eteeni. Lunta tuli taivaalta sellaisella voimalla, että olisin varmaan sokeutunut, jos olisin katsonut eteenpäin. Kun pääsin vihdoin sisälle koulurakennukseen seuraavista eteeni sattuvista ovista, minun hiukseni, takkini ja kaulahuivini olivat aivan valkoisissa hiutaleissa ja yritin pyyhkiä niitä pois ennen kuin ne sulaisivat ja kastelisivat vaatteeni.

Oli ilmeisesti jäljellä kylmiäkin talvia, lumisiakin talvia. Vaikka tämä saattoi kyllä olla viimeisiä sellaisia. Vai voimistiko ilmastonmuutos kaikenlaisia sääilmiöitä? En uskonut sen kuitenkaan tekevän talvista kylmiä ja lumisia, vaikka se saattoikin tehdä lumimyrskyistä järkyttäviä. Nämä ajatukset jäivät pyörimään päähäni koko päiväksi, enkä edes harkinnut lihallisen vaihtoehdon ottamista ruokalassa.

Koulussa mikään ei vieläkään ollut muuttunut. Minulle huudeltiin joskus jotain silloin, kun olin yksin, mutta Unnan kanssa minut jätettiin aikalailla rauhaan. Paitsi jos Unnallekin huudeltiin.

Suosituin porukka oli edelleen jakautunut ja ihmiset edelleen puhuivat siitä. Heille ei ollut annettu syytä tapahtuneelle. Nämä ihmiset tässä koulussa hengittivät draamaa ja juoruja, he elivät niiden voimalla, niin minkä sille siinä sitten voi.

Levi ja Adam olivat puhuneet, mutta Levi ei ollut antanut Adamille anteeksi. Hän oli jättänyt tälle pyynnön pyytää minulta anteeksi, mutten uskonut, että se tulisi koskaan tapahtumaan. Eli porukan jakautuminen oli todennäköisesti kovin lopullinen juttu.

Se oli jakautunut ainakin kahtia. Nykyään minä joskus jäin ihan yksin, mutta se oli minulle ihan okei, sillä pitihän Unnan päästä viettämään koulussa aikaa... poikaystävänsä? Ei, ei Xander ollut hänen poikaystävänsä, vaikka se kovin siltä näyttikin, mutta joka tapauksessa Xanderin kanssa. Eli hän sulautui heihin. Minä en sulautunut, vaikka siellä oli minunkin poikaystäväni, mutta Levi ei ollut vielä täysin valmis siihen, että koko koulu saisi nähdä meidät.

Yläkoulun puolen kotitaloudenluokat alkoivat tuoksua glögiltä ja minä olin laittanut tänään päälleni ylisuuren valkoisen villapaidan. Minä pidin joulukuusta. En sen takia kuin ehkä nuokin viime perjantain pikkujouluista puhuvat ystävykset tuolla, vaan rauhallisuuden takia. Joulun odottaminen oli oikeastaan melkein parempaa kuin joulu itse. Kunhan sai odottaa joulua rauhassa, ei stressissä tai jatkuvassa humalassa. Me olimme tänäkin vuonna lahjoittamassa paljon rahaa joulukeräyksiin. Se teki minut iloiseksi.

Minulla oli siis paljon iloa, jota jakaa Levin kanssa. Mutta minä en silti fyysisesti jaksanut näitä päiviä, joina minulla oli vielä viimeisiä koulujuttuja ennen joululomaa.

Makasin Levin vieressä sängylläni ja hän silitti minua. Siinä oli niin lämmintä ja pehmeää ja mukavaa ja suljin vain silmäni hetkeksi... ja nukahdin. Kun heräsin, minulla oli ihan outo olo. Koulun jälkeen otettujen päiväunien jälkeen oli aina ihan outo olo.

Levi pussasi minun otsaani.

"Miten menee?" hän kysyi.

Työnsin pääni paremmin hänen kainaloonsa.

"Tässä on nyt joku ylimääränen päivä."

Enkä nukahtanut uudestaan, muttemme kuitenkaan tehneet koko iltana mitään muuta kuin makoilleet.