utu

53 | pyöräilyä ilman kypärää

☁️
Minä olin alkanut itkeä heti, kun olin tajunnut, mitä oli tapahtumassa. Levi ei ollut pitänyt minun puoliani, hän oli pettänyt minut.

Hän oli luvannut, ettei enää koskaan satuttaisi minua. Haluaisin kuulla häneltä itseltään, mitä ne tien toiselta puolelta kuulemani yksittäiset sanat olivat olleet, tai miksi hän ei ollut sanonut mitään, kun Adam oli puhunut minulle niin. Entä se, että Levillä ei ollut ollut mitään sitä vastaan, että minut jätettiin naapurikaupunkiin keskellä yötä ja ajettiin pois?

Olin katsellut auton menoa hetken, kun kyyneleet olivat alkaneet valua poskilleni. Kohta minä olin itkenyt niin paljon, etten enää ollut pystynyt hillitsemään sitä mitenkään. Jos ne kyyneleet olisivat olleet maalia, ne olisivat sotkeneet kasvoni ja käteni totaalisesti, kun pyyhkimisyrityksistäni oli tullut turhia.

Olin kävellyt hetken vain askelia mihin sattuu siinä kävelytiellä yrittäen saada pääni kokoon. Yrittäen rauhoittua, hengittää, tajuta, mitä tapahtui. Olin hokenut itselleni, että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, vaikkei se tietenkään ollut ollut totta. Kun olin saanut rauhoituttua edes vähän, yritin keksiä parhaan keinon päästä pois sieltä.

Kello oli juuri vaihtunut yli puolenyön, kun olin avannut puhelimeni voidakseni katsoa Google Mapsista lähimmän bussipysäkin, josta menisi busseja takaisin kotikaupunkiin, mutta hemmetti kun eiväthän keskellä yötä täällä päin kulkeneet mitkään linja-autot. Ensimmäinen vuoro olisi puoli viideltä aamulla. Minulle oli tullut kamalampi olo, ja jouduin taas hetken rauhoittelemaan itseäni, jotten joutuisi paniikin valtaan. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin.

En tietenkään ollut nähnyt kävelyä vaihtoehtona, kotiin olisi ollut aivan liian monta kilometriä. Minulla ei ollut jaloissani erityisen loistavia kävelykenkiäkään. Kävely lähemmäs tämän paikan keskustaa, joka oli paljon lähempänä kuin kotikaupunkini keskusta, oli tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Olin siinä matkalla yrittänyt keksiä jotain järkevää, mutten pystynyt siihen. Minä olin vain itkenyt.

Eikä asiaan ollut auttanut yhtään se, että seuraavaksi oli alkanut sataa. Minulla oli jo valmiiksi ollut kylmä, lokakuinen yö ei ollut mikään ykkössuosikki kävellä lyhyessä hameessa ulkona. Minulla ei ollut päälläni mitään vedenkestävää, paitsi eyelinerini, jotain positiivista, joten minun oli pakko ottaa muutamia juoksuaskelia, jotta olin päässyt jollekin 24/7-kioskille ja mennyt sisään.

Myyjä oli katsonut minua vähän hämillään, olihan minulla kuitenkin itkeneet kasvot ja märät vaatteet. Olin luonut hänelle niin hyvän hymyn kuin suinkin pystyin ja kysynyt häneltä neuvoa.

"Anteeks, hei, kuinka usein täältä menee busseja ja mihin suuntaan?"

Hän oli selittänyt minulle sen, mitä minä olin jo tiennyt. Eli ei busseja ennen aamumelkeinviittä.

Myyjä oli nuori vaalea miehenalku, hänellä oli hartioille ylettyvät blondit hiukset ja leveä nenä.

"Voinks mä auttaa jotenki muuten?" hän kysyi.

Hänellä mahtoi olla ollut käynnissä tylsin vuoro ikinä, kuka nyt haluaisi edes käydä jossain kioskeilla keskellä yötä. Mahdoin olla hänen ensimmäinen ja viimeinen asiakkaansa ainakin aikavälillä keskiyö - aamuneljä.

"Mä voisin ostaa kahvin", minä olin sanonut.

"Hoituu", hän oli luonut minulle hymyn.

Olin hymyillyt nopeasti takaisin. En varmasti pystynyt hymyilyssä silloin parhaaseen suoritukseen, mutta yritin ainakin. Olin katsellut kioskin hyllyjä, sudokuita ja suklaapatukoita, mutten keksinyt mitään muuta ostettavaa. Vain kahvia. Ehkä sen voimalla pysyisin hereillä siihen asti, että lähtisin puoli viideltä bussilla kotiin. Minä todella en ollut keksinyt parempaa ideaa.