utu

52 | juuri kun kaikki oli ollut taas hyvin

🌪️
Niin monta kirosanaa, etten edes halunnut luetella niitä kaikkia. Kampesin itseni ulos ja avasin auton oven, Utu jäi makaamaan takapenkille, Adamin suu oli auki ja hänen ilmeensä oli hämmentynyt ja hämmentynyt ja vielä kerran hämmentynyt ja ihan pihalla. Hän antoi kantamuksensa Siirille, joka rauhallisesti siirtyi viemään niitä takakonttiin.

"Levi, mitä mä just näin?"

Päässäni oli kaksisataa asiaa yhtä aikaa, kun lähdin kiertämään autoa sille samalle puolelle kuin Adam. Kerro hänelle totuus, älä kerro, hän hakkaa sinut, hän ei ikinä ymmärtäisi, menettäisit ystävän, et voi menettää ystävää, koska sitten kaikki juoruaisivat, ainakin Adam itse, ja kaikki tietäisivät ja olisin kusessa. Olin jo nyt!

Nappasin Adamin rinnuksista kiinni ja talutin hänet tien toiselle puolelle. Utu nousi autosta, mutta jäi sen luokse Siirin kanssa. Adam ähki sitä, miksi retuutin häntä. Hän vaikutti niin hämmentyneeltä, että hän vaikutti melkein vihaiselta.

"Haluutsä pussailla munkin kans vai häh? Ala nyt saatana selittää, mistä lähtien sä oot ollu homo."

Minä sihahdin. Yritin vaikuttaa vakuuttavalta.

"Älä vittu oleta et mä oisin ollu tossa mitenkää mukana, toi yks neiti hyppäs mun päälle."

Minä vihasin itseäni, miksi puhuin näin? Miksi pystyin edelleen tähän helvetilliseen esittämiseen?

"Miks?"

"No mistä minä tiedän, ehkä se on ottanu jotai ja kuvitteli vähä liikoja tai en minä tiedä. Työnsin sen heti pois, vitun oksettavaa."

Nielaisin. Saatana vieköön. Purin poskiani ja sisälläni kiehui. Adam katseli autolle päin, mutta minä en sietänyt katsoa Utua nyt, kun puhuin hänestä näin. Valheita, mutta juuri niitä samoja sanoja, jotka olivat rikkoneet hänet ennenkin. Rikoin kaiken. Juuri nyt.

"Mä tiesin ettei mun ois pitäny jättää sua sen kans kahestaan. Ois pitäny jättää se kyydistä alunperinki. Aina vaa tuomassa ongelmia, en tienny et se on homouden lisäks vielä ihan vitun liian kiimanen", Adam sanoi katsellen edelleen autolle.

Sitten hän kääntyi katsomaan minuun. Hän oli nyt vapaa, nyt hän puhui juuri sillä tavalla kuin hän aina olisi halunnut puhua. Sanoa Utusta juuri sellaisia asioita, joita ei ollut saanut enää viime aikoina sanoa. Olin antanut hänelle siihen mahdollisuuden.

"Mä vittu hakkaan sen."

"Ei se oo sen arvoinen", minä sanoin yrittäen pitää edelleen roolin päällä, voi hemmetin hemmetti, oikeasti minä halusin lopettaa.

"Sä oot oikeessa. Jätetään se vaa tänne ja lähetään. Nyt mulla on sentään viinaa."

Minä tärisin. Me palasimme autolle, enkä pystynyt katsomaan Utua silmiin, vaikka hän yritti koko ajan katsoa minua. Hän ehkä oli kuullut, ehkä ei. Toivoin, että ei. Todella toivoin.

"Lähetään", Adam sanoi, ja Siiri meni jo autoon.

Miten hemmetissä hän muka kesti Adamia? Kunpa hän olisi opettanut häntä tai jotakin.

Adam nojasi auton kattoon.

"Sinä vitun saasta saat kävellä kotiin", hän sanoi.

Utun kasvot murtuivat, mutta hän puri huultaan estääkseen itkemisen. En kestänyt, mutta näköjään esitin kestäväni sitä, että hän ei ehkä tiennyt, mitä olin Adamille väittänyt ja miksi mikään nyt tapahtui. Miksi Adam halusi minut kyytiin, muttei häntä. Hän käänsi katseensa minuun, mutta käännyin pois. Siihen en pystynyt.

"Levi, hyppää kyytiin. Meiän ei tarvii olla täälä yhtään pidempään."

"Te oikeest-"

Mutta Utu ei saanut puhua, kun Adam keskeytti: