utu

65 | mitä aito rakkaus on

☁️
"Heii, miten teillä menee?"

Tinan sirot kasvot hymyilivät meille tietokoneen näytöltä. Minun oli ollut tarkoitus soittaa hänelle joka viikko, mutten ollutkaan soittanut hänelle kahteen kuukauteen.

"Hyvin, miten sulla?"

"Mulla menee hyvin. Tiiättekö mitä, mä tosiaan löysin itelleni miehen vaikken ettinytkään."

"Oikeesti?"

Puhuimme hetken hänen miesystävästään, joka kuulosti ihan mahtavalta tyypiltä. Olin niin onnellinen hänen puolestaan.

"Mut mites te? Kaikki näyttää olevan hyvin?"

Levi vierelläni hymyili. Hänen ihonsa oli hämmästyttävän puhdas ja pehmeä, mutta hänen poskilleen ilmestyivät hymyuurteet.

"Meillä menee tosi hyvin", minä sanoin.

Puhuimme siitäkin hetken. Puhuimme sen jälkeen kaikesta turhasta, kuten siitä miten vietimme joulua. Nyt oli joulupäivä ja erittäin sallittua kuunnella koko päivä joulumusiikkia ja syödä pelkkää suklaata ja pipareita.

Lopetimme puhelun Tinan kanssa ja lähdimme alakertaan. Aioimme syödä ylijäämiä eiliseltä. Eva oli päättänyt kokeilla jotain uutta, ja tänä vuonna joulupöytämme oli ollut täysin kasvipohjainen lukuunottamatta maitoon tehtyä riisipuuroa. Mutta sitähän ei ollut joulupöydässä, se syötiin aamulla.

En päässyt yli siitä, miten kauniilta meidän talomme näytti jouluna. Havuja, koristeita, kynttilöitä. Rakastin sitä. Olohuoneen nurkassa seisoi älyttömän hieno aito joulukuusi, joka sai koko tilan tuoksumaan havuilta.

Kun olimme syöneet, minä ehdotin Leville jotakin. Jotakin, jota olin miettinyt jo hetken ja nyt se tuli mieleeni sivulauseella mutta miksemme menisi sinne heti?

"Nyt mä tiedän miks ihmiset ei ikinä käy sielä", hän sanoi,

"ne aina unohtaa sen paikan olemassaolon. Totta kai me mennään sinne."

Puimme ulkovaatteet päällemme ja lähdimme. Ulkona oli siedettävä pakkanen ja puut olivat valkoisina lumesta. Kukaan ei ollut missään. Paitsi me. Täällä. Kahdestaan.

Silta joen yllä laitakaupungilla, se, jonne Levi oli pyytänyt minut kesäloman viimeisenä päivänä, oli edessämme.

Me olimme olleet peloissamme koulun alkamisesta. Enää meitä ei pelottanut niin paljon. Emme olleet vielä siellä, missä me joskus halusimme olla, mutta paljon pidemmällä kuin olimme silloin saattaneet kuvitella koskaan olevamme.

Jäätynyt puu kopisi kenkien alla ja kiipesimme sillan reunalle. Vanhat roikkuvat puut olivat lumessa ja joki jäässä.

Taas me vain istuimme siinä, ja minä heiluttelin jalkojani.

"Mieti miten monta kuukautta siitäki jo on", Levi sanoi.

"Aika menee ihan älyttömän nopeesti."

Minusta tuntui, että keväästä oli ehkä pari viikkoa aikaa, mutta ei, tämä vuosi oli viikkoa vaille valmis. Kohta pitäisi taas oppia kirjoittamaan uusi luku päivämäärän perään, mennä vuosi lähemmäs maailmanloppua.

Se olisi vuosi, jona täyttäisimme kahdeksantoista. Aikuisia leikkiviä lapsia. Oli lähes ahdistava ajatus, ettei nuoruus ollut lopullista. Joskus pitäisi olla vanha, mutta mikä pahinta, piti olla siitä välistä. Kuka halusi elää tylsät vuodet tehden töitä uupumukseen asti vain, jotta yhteiskunta pyörisi?

"Voidaanko muuttaa jonneki keskelle ei mitään ja elää sielä täysin kahestaan? Voitais kasvattaa ite suurinosa meiän ruoasta ja käydä joskus harvoin sivistyksen parissa kaupassa, ku kuitenki pitäis ehkä hankkia kissanruokaa", ehdotin.