utu

62 | tulisit vaan kotiin

🌪️
Tänään oli vuoden lyhin päivä. Pimeys tuntui kaikissa soluissani ja sai ne antamaan minulle vain pahan olon. Valoisaa olisi tänään muutaman tunnin verran, eikä sen aikana pimeys ehtinyt kadota kehostani. Minä mietin koko ajan kotia.

Jouluun oli kolme yötä. Siitä ei tulisi mitään iloista perhejuhlaa, mutten tiennyt, mitä toivoin. En olisi halunnut rasittaa Utun perhettä sillä, että olin siellä koko ajan. Halusin olla Utun kanssa, mutta en minä voinut hänen luonaan ikuisuuksia asua. Olin ollut siellä jo koko viikonlopun.

Tulisivatko isä ja äiti hakemaan minua? Minä en itse menisi takaisin, sen minä olin päättänyt.

Sitä ei ollut pienenä ajatellut, että kotona oli jotain pielessä. Ei tietenkään, se oli ollut ainoa normaali, siihen oli tottunut. Ei ollut nähnyt mitään muuta. Mutta se, miten näin Utun äidin kohtelevan Utua, tai Unnan vanhempien Unnaa, sai minut tajuamaan jonkin olevan pielessä.

Isä ei koskaan näyttänyt välittävänsä minusta ja äiti teki sen väärin. Minun ei annettu olla mitä minä olin, ja siksi minua oli pelottanut kertoa heille. Enkä lopulta edes tiennyt, miten viime perjantaina oli käynyt niin kuin oli käynyt.

Olin vain ollut niin vihainen. Niin väsynyt siihen, että piti piilotella, esittää jotain koko ajan. Piti olla hiljaa, koska ei uskaltanut vastata kysymyksiin. Tyttöystävä, tyttöystävä, kai sä nyt kerrot, she, she, you had a girl with you, kyllä sä voit kertoa, aina ennenki oot voinu kertoa.

Ja sitten myöhemmin tarjoilijatki tuollaisia homoja, girls wear skirts, better not get to know him, you'd better cut that kind of friends off, no you're not. Se sattui ihan helvetisti.

Että kyllä minä saisin tuoda kotiin kenet tahansa tytön, hän olisi tervetullut. Voi kuinka niin ihana tyttö, niin kamalan hyvä minulle, ihan sama kuka se olisi! Mutta tehtiin harvinaisen selväksi, että poikaa en koskaan toisi, enkä ainakaan sitä kesäkahvilan homoa. VITTU.

Kotona oleminen oli alkanut ahdistaa. Tuntui koko ajan pahalta olla niiden seinien sisällä, joita olin alkanut vihata. Äidin tai isän äänen kuuleminen oli alkanut ahdistaa. Ihan kuin kaikki asiat, joita he sanoivat, olisivat olleet joitain hyökkäyksiä minua kohtaan.

Minä silti toivoin, että olisin voinut sanoa välejäni vanhempiini hyviksi ja oloani kotona turvalliseksi. Mutta siihen kai sai vain yhden mahdollisuuden. Olin seitsemäntoista, eikä nyt enää voinut muuttaa lapsuuden suuntaa.

Törmäsin Luluun koulun käytävällä. Pysähdyin ja hän pysähtyi ja siirryimme käytävän reunaan.

"Mulla ei oo mitään hajua, mitä ne säätää", hän sanoi,

"ne ei puhu mulle, paitsi sillon ku ne kieltää mua menemästä ulos. Just ja just päästi mut kouluun. Ne kai pelkää et mä puhuisin sulle. Tää on ihan järjetöntä, for fuck's sake."

Se oli ihan järjetöntä, nimenomaan. Mutta sellaisia he olivat, järjettömiä.

"Are you going to come home?" hän kysyi sitten.

"No. Tuun vaan jos ne tulee ettimään mua", kerroin.

Lulu huokaisi heti.

"Ok, mä ymmärrän, mut vittu ku sinne kuolee."

"Säkin voit lähteä. Onhan sulla frendejä joiden luokse mennä."

"Levi, that is not a good idea. Haluisin toteuttaa, mut toi ei kannata."

Lähdin sen jälkeen ystävieni luo. Kaikki heistä tiesivät tästä, ja oli niin ihanaa, että heille tuntui turvalliselta kertoa. Adamillekin. Hän oli ensimmäinen, joka paikalle tultuani sanoi jotakin.