utu

42 | älä mee

🌪️
"Mäkin rakastan sua", hän sanoi.

Se riita katosi, sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Minä en enää edes harkinnut mitään, tulin vain takaisin hänen luokseen, tartuin häneen kiinni, ja me suutelimme toisiamme.

"Ei enää ikinä huudeta toisillemme", minä sanoin sitten pitäen häntä lähellä, otsa vasten otsaa.

"Ei koskaan", hän vannoi, mutta sitten hän irrotti minusta, ja yritin tarttua häneen uudestaan, mutta hän aina vain meni kauemmas ja kauemmas ja...

Sitten minä heräsin. Tärisin vähän. Huoneessa oli kylmä, vedin peittoa paremmin päälleni. Minun teki mieli itkeä, mutten silti itkenyt.

Tämä oli tänä yönä jo toinen kerta, kun heräsin samanlaiseen uneen. Siinä oli Utu, joka sanoi sanat takaisin, mutta sitten yhtäkkiä hänestä tulikin mahdoton tavoittaa.

Kumpa hän olisikin oikeasti edes sanonut ne takaisin. Sen jälkeen, kun olin huutanut hänelle rakastavani häntä, hän oli hiljentynyt totaalisesti. Hän oli aukonut suutaan, muttei ollut saanut mitään sanotuksi. Minäkään en ollut uskaltanut enää sanoa mitään. Oli melkein sääntöihin kirjattu, ettei siinä vaiheessa enää sanottu mitään.

Lopulta hän oli katsonut minua silmiin ja sanonut:

"Sit sun pitäs varmaan todistaa se jotenki."

Oli ollut minun vuoroni availla suutani vailla yhtäkään järkevää lausetta, ja lopulta hän jatkoi vielä:

"Sun pitäs varmaan lähtee kotiin. Tästä ei nyt ehkä tuu mitään."

Ja minä olin lähtenyt. Ja kun olin tullut kotiin, en ollut puhunut kenellekään, en edes Lululle, olin mennyt huoneeseeni ja lukinnut oven ja heittäytynyt sängylleni ja yrittänyt paeta. Olin nukahtanut ja olin edelleen sillä tielläni.

Ensimmäisen kerran herättyäni olin vaihtanut yövaatteisiin. Nyt minulla oli kylmä. Sen lisäksi minulla oli niin paska olo, ettei minulla varmasti ikinä koskaan aiemmin ollut ollut näin paska olo.

Aloin käydä tapahtumia läpi miljoonatta kertaa, ja joka kerralla minusta tuntui aina vain paskemmalta.

Minä olin luullut, että kaikki oli hyvin. Kun Utu oli ehdottanut kävelyä puutarhassa, olin edelleen luullut kaiken olevan hyvin. Olin luullut kaiken olevan hyvin siihen asti, kunnes olin puutarhassa suudellut häntä ja hän oli näyttänyt surulliselta.

Utusta oli tuntunut pahalta, ja hän oli sanonut minulle siitä ennenkin, mutta minä en ollut muuttanut mitään. Minä olisin voinut vaikka kuinka monesti tehdä asialle jotain, mutten ollut tehnyt. Minua oli pelottanut ja pelotti edelleen ihan liikaa, ja sen takia minä vihasin itseäni enemmän kuin mitään muuta. Minulla ei ollut mitään oikeutta pelkäämisen varjolla saada hänet tuntemaan huonoja asioita.

Minä en tiennyt, siis minulla ei ollut hajuakaan, miten minä sanoisin hänelle sen, miten helvetisti minä välitin hänestä ja miten en halunnut oikeasti satuttaa häntä ja miten tiesin olevani paska ihminen. Mutta minä en osannut. En kaikkien vuosien jälkeen, jotka olin tukahduttanut puolet tunteistani ja käskenyt itseni olemaan itkemättä. Yhtäkkiä minun pitäisi saada tunteet järjestykseen omassa päässäni ja herranjumala vielä sanoa ne ääneen.

Hän oli saanut tunteensa ulos suustaan niin helposti, siinä oli ollut hänelle täydellinen hetki vain purkautua kaikesta, hän puhui minulle eksästään, josta en ollut tiennyt, ja hän muistutti minua kaikesta siitä, mitä minä olin hänelle tehnyt. Vaikka minä otin kaikki syytteet ja ansaitsin haukut, minä en kestänyt sitä, mitä olin tehnyt, en silloin, kun hän sanoi sen niin. Kun hän sanoi sen ääneen. Hän huusi sen. Hänen äänestään kuuli sen, miten paljon minä olin satuttanut häntä. Ja hän pelkäsi edelleen, että satuttaisin häntä lisää.