utu

49 | nollataan

☁️
Hän oli siinä edelleen, kun minä heräsin. En tiennyt, mitä kello oli. Kuinkakohan kauan hän oli ollut hereillä? Siinä hän oli, silittämässä kädellään minun rintakehääni taas ikään kuin oikein tietämättä, miten siihen kuuluisi koskea. Sekalaisia sormien liukuja ja naputuksia.

Miksi minä annoin Leville loputtomasti uusia mahdollisuuksia, kun hän vain koski minuun? Tuli edes lähelle? En voinut sille mitään. Antauduin vain sillä tavalla, että jos hän koskaan oli sillä päällä, niin ilmoittaisi vain päästessään ala-ovelle ja tulisin avaamaan.

Kun hän vain tasan tarkkaan tiesi, miten minuun piti koskea, mikä minusta tuntui hyvältä. Hän tiesi, miten olla minun kanssani, hänestä oli tullut siinä maailman paras.

Käänsin katseeni häneen. Minua väsytti vielä ja minun ääneni kuulosti uniselta, kun sanoin:

"Huomenta."

Hän hymyili minulle. Hänen mustat hiuksensa olivat ihan sotkussa ja kastanjasilmien katse oli pehmeä.

"Huomenta. Nukuiksä hyvin?" hän kysyi.

Tämä tuntui niin normaalilta, että halusin sulaa patjan sisään.

"Nukuin. Paremmin ku vähään aikaan."

"Sä näytitki siltä. Sä oot erityisen söpö ku sä nukut", hän hymähti.

Minua hymyilytti. Se oli aitoa, enkä voinut kieltää sitä tunnetta tai työntää sitä pois. En voinut kieltää sitä, että rakastin häntä. Ja minusta tuntui nyt hyvältä hänen kanssaan. Hän ei ollut enää se sama ihminen, joka oli satuttanut minua, eihän?

Hän silitti minua edelleen varoen. Minä liikahdin lähemmäs häntä, painoin pääni hänen olkapäälleen ja suljin silmäni uudestaan. Halusin vain hengittää hänen tuoksuaan ja keskittyä siihen, että olimme tässä nyt yhdessä ilman taistelua.

Minä tarvitsin ja rakastin häntä. Yritin koko ajan saada selville, kumpi niistä oli isompi. Ei ollut terveellistä olla riippuvainen.

Minun pitäisi vaihtaa mä tarviin tätä tunnetta pois ja ottaa mä arvostan näitä tunteita tilalle. Mä tarviin sua ei ollut ollenkaan hyvä mä rakastan sua rinnalla.

Joka sisäänvedolla minä hengitin hänen ominaistuoksuaan itseeni ja se toi koko kehooni turvaa. Näin minä halusin olla hänen kanssaan aina. Molemmat auki ilman haarniskoja, sotimatta yhtään mistään, kaukana kaikkien muiden katseista ja sanoista.

"Mä rakastan sua", minä sanoin, kun hän silitti minun hiuksiani toisella kädellään.

Minä tarkoitin sitä. Siltä minusta tuntui. Juuri nyt se oli minulle ainoa todellisuus. Joku menneisyys oli jotain menneisyyttä, en tuntenut sitä enää. Enkä halunnut.

Hän pussasi minun hiusrajaani väsyneesti.

"Mäkin rakastan sua", hän sanoi.

Sillä ei ollut mitään oikeutta tuntua niin hyvältä kuin se nyt tuntui. Mutta se tuntui silti. Oliko ihan vain muutaman päivän tauko tehnyt tämän? Emme edes olleet vielä puhuneet asioitamme selviksi. Ei kai seksin pitänyt selvittää kaikkia ongelmia?

"Puhutaanko?" minä kysyin avaten samalla silmäni.

Hän liikutteli kättään minun hiuksissani.

"Puhutaan. Miltä susta tuntuu?"

"Hyvältä", vastasin,

"nyt tuntuu tosi hyvältä. Mut ei ehkä tunnu kauaa, jos me ei saada meiän juttuja kuntoon."

"Sit me laitetaan meiän jutut kuntoon."

Ja me puhuimme ikuisuuksia.

Hän kertoi minulle tuntemuksistaan kaiken tapahtuneen suhteen. Hän hoki sitä, miten pahoillaan hän oli ja miten pahalta hänestä oli tuntunut se, että hän oli saanut minut tuntemaan pahalta. Hän kertoi, miten rikki hän oli ollut, ja miksi hän oli juonut liikaa.