utu

7 | feminismikeskisormia ja sovinto

☁️
Unnan huone tuoksui kukilta, hunajalta ja vaniljalta. Hänen seinänsä olivat täynnä kaikenlaista siistiä, kuten polaroidvalokuvia, feminismitarroja ja oikeasti ei-kliseisiä quoteja. Yksi seinistä oli maalattu vaaleanpunaiseksi.

Hyllyissä oli kirjoja, ja niitä oli paljon. Bongasin kaikki Harry Potterit, mutta muita en tunnistanut. Otsikot puhuivat sen verran, että todennäköisesti monet kirjoista puhuivat fantasiasta tai feminismistä. Olisin halunnut kysyä, oliko Unna lukenut nuo kaikki, mutta päättelin itse sen siitä, että monissa kirjoissa oli post it -lappuja, joiden tarkoitus oli ilmeisesti merkata hänen lempikohtauksiaan.

Nyt oli lauantai. Miten minä olin tänne päätynyt? Unna oli pyytänyt minua. Jos ihan kaikki ei ollut muuttunut siinä vaiheessa, kun olin käynyt heidän porukkaillassaan, niin nyt ainakin oli, sen jälkeen, kun Levi oli tämän viikon alussa taas heittänyt minut seinää vasten kiusatakseen minua. Unna oli ottanut hänet irti. Sen jälkeen hän ei enää ollut viettänyt yhtäkään välituntia heidän kanssaan, vaan vain kuittaillut heille käytävillä.

Että hänessä oli voimaa. Hän uskalsi mennä omia ystäviään vastaan noin vain, ja jättää heidät, kun he hänen mielestään ansaitsivat sen. Olinko jo sanonut, että minä rakastin häntä?

Minun todella pitäisi. Hän kutsui minua ystäväkseen. Hän hengasi nykyään koulussa vain minun kanssani. Hän teki minun vuokseni paljon kaikkea sellaista, mitä hänen ei edes olisi tarvinnut. Kyllä minä olisin pärjännyt. Ei kiusaaminen ollut ennenkään satuttanut minua liikaa.

"Levi katuu", hän sanoi sitten nousten tuolistaan lattialle minun kanssani.

"Mitä sä tarkotat?"

"Se katuu sitä, mitä se on tehny sulle. Sen takia, että mä lähin. Ihmiset alkaa jo epäilemään, ku mua ei oo näkyny. Levi ei pärjää, jos sen maine kolahtaa. Se haluu kohta mut takasin, ja sä pääset mukaan siinä samassa. En haluu kuulostaa ylimieliseltä, mut ne ei pärjää ilman mua."

Unna hymyili. Minä en uskonut, että Levi koskaan katuisi sitä, mitä hän oli tehnyt minulle. Ehkä hän katuisi sitä, että oli päästänyt Unnan lähtemään, muttei koskaan sitä, että oli kiusannut minua.

"Sä et kuulosta yhtään ylimieliseltä. Mut ei sun tarttis tehä tätä kaikkee mun takia", sanoin.

"Kyllä mun tarvii! Ja mä haluun! Muru, sä oot kestäny kiusaamista ihan liian kauan. Mä annan sulle sen kaiken takasin, mitä mä oon ottanu, ku en oo puuttunu siihen aiemmin", Unna vastasi ottaen olkapäästäni kiinni.

"Mut ei sun ees tartteis pyytää anteeks. Et sä oo koskaa tehny mitää pahaa", yritin sanoa vastaan.

"Tästä on turha keskustella. Mun pitää tehä tää kaikki, ja mun pitää pyytää anteeks. Mut nyt meiän ei tarvii jatkaa tästä puhumista. Puhutaan jostain ihan muusta."

Ja me puhuimme paljon kaikenlaisesta muusta. Meillä oli hauskaa. Minua oli aluksi jännittänyt kamalasti, koska en aikoihin ollut käynyt kenenkään luona, nutta nyt minusta tuntui tosi turvalliselta.

"Ooks sä tällä hetkellä ihastunu kehenkään?" Unna kysyi maatessamme lattialla.

Hänen huoneensa katto oli paljon kiinnostavampi kuin minun huoneeni katto. Olimme käyneet läpi varmaan kaikki muut aiheet, joten kai tämänkin oli pakko tulla jossain vaiheessa.

"En mä oo, en mä ihastu kovin helposti", vastasin.

Ja ennen kuin ehdin kysyä entä sä, hän jo meni seuraavaan kysymykseensä:

"Entä haluisiksä suhteeseen nyt?"

"Enpä oikeestaan. Mul on vähän... vaikeuksia luottaa ihmisiin", kerroin.