utu

23 | asiat on monimutkasia, jos näin vois sanoa

☁️
Minä tiesin, että hän olisi poissa, kun herään. Minä tiesin, että hän pakenisi itseään ja tekojaan.

Minulla oli aamulla jäljellä hänestä vain muistikuvat, jotka olivat niin epätodellisia, etten edes ollut ihan varma, olivatko ne sittenkin vain jokin sairas uni. Nousin mennäkseni suihkuun ja pesin itseni kaksi kertaa, jotta Levi Carter puhdistuisi pois iholtani.

Minua ärsytti suunnattoman paljon. Kaikki. Levi. Se, että olin sekaantunut tähän.

Minä tarvitsin Unnaa nyt. Kello oli kohta kaksitoista, kun pyysin häneltä, voisinko mennä käymään.

Unna:
joo, jos ei haittaa et Adette on täälä kans

En jaksanut pyhittää edes puolikasta ajatusta sille, että Adette oli siellä. He olivat ystäviä keskenään, se oli ihan normaalia. Unohdin hetkeksi senkin, että Adettehan oli Levin tyttöystävä. Kun tajusin sen, jotenkin uudestaan skippasin sen faktan niinkuin olin skipannut sen viime yönäkin. Adeten kohtaamisessa ei ollut ongelmia. Tuskin edes tunsin häntä. Leviin taas en haluaisi törmätä tällä hetkellä alkuunkaan.

Pyöräilin Unnan talolle. Hänen äitinsä tuli avaamaan minulle oven, kun koputin, ja tervehdin häntä ennen kuin kiirehdin Unnan huoneeseen. Tottakai koputin ennen menoa sisään, vaikka tuskin Unna mitään salaista siellä tekisi varsinkaan nyt ollessaan Adeten kanssa.

"Moi", Unna sanoi avatessaan oven.

Minä menin suoraan sisään ja istuin hänen sängylleen.

Adette istui Unnan tuolissa ja luki jotakin kirjaa. Hän istui niin, etten nähnyt hänen kasvojaan.

"Kai sä Utu oot vähän parempaa seuraa? Tää tuli tänne vaan olemaan ihan maassa, ei suostu kertoo mulle syytä, ja alko selailemaan mun kirjoja läpi", Unna selitti istuen lattialle ja katsoi kyllästyneenä Adetteen.

"En mäkään oo millää parhaalla tuulella, mut voin mä kai yrittää", sanoin.

Unna huokaisi.

"Mikä teillä molemmilla on?"

Katsoin Adetteen. Hän voisi vastata ensin. Hän kuitenkin näytti yrittävän syventyä kirjaansa niin paljon, ettei hän edes liikauttanut katsettaan. Sitten minä tajusin, etten minä edes voinut kertoa, mikä minun ongelmani oli, joten päätin vain vaihtaa puheenaihetta.

"Adette, mitä sä luet?" kysyin, vaikka ihan hyvin näin sen itsekin.

"Jotain vaan, en oo ennen lukenu tätä kirjaa", Adette vastasi eikä vieläkään kääntynyt kumpaankaan meistä päin.

"Toi on mun mielestä tosi hyvä. Oon lukenu sen tyyliin viis kertaa", Unna sanoi.

Vilkuilin kirjan nimeä kannesta.

"Mä en oo lukenu tota. Kannattaako? Mä vois-"

"Mä yritän lukea", Adette sanoi vähän ärtyneellä äänellä ja kääntyi nyt meihin päin.

Hän oli itkenyt. Hänen ripsivärinsä oli levinnyt hänen silmilleen ja hänen nenänsä punotti. Hän ei oikeasti näyttänyt siltä kuin olisi edes voinut olla aidosti vihainen meille, vaan hän näytti lähinnä niin murtuneelta, ettei pystynyt käsittelemään mitään. Hän ei edes oikeasti lukenut sitä kirjaa, hän oli äskenkin vain katsellut sen sivuja.

"Voitsä jo kertoo meille, mikä sulla on?" Unna kysyi, ja tuntui ihan siltä kuin hän ei olisi yllättynyt Adeten itkuisuudesta ollenkaan.

"Mä en oikeesti... voi puhua siitä", Adette sanoi alkaen nyyhkiä ja pyyhkiä silmäkulmiaan estääkseen uudet kyyneleet.