utu

epilogi

☁️
Hän oli pieni ja pelokas. Astui Joakimin kanssa suureen uuteen kouluun ja haki suoraan hyväksyntää vanhemmilta oppilailta, pyytänyt pääsyä coolien joukkoon. He ottivat hänet siipensä alle, Joakim tuli siinä mukana, ja uudet ja niin kovat tyypit Adam ja Meo saapuivat myös.

He olivat porukka. Niin cool ja niin kova, koko koulun coolein ja kovin. Siitä lähtien, kun he olivat vasta kolmetoista.

Omaa mainetta oli pidettävä yllä, ja se oli tehtävä laskemalla muita alas. Kohteita oli useita, milloin se oli joku, joka oli aina hiljaa, milloin joku, jonka keskiarvo oli kymmenen ja milloin joku, joka ei osannut tehdä maalia liikuntatunnilla. Mutta sitten iskettiin katse potentiaaliseen pääkohteeseen - se pieni ja viaton pinkkiin pukeutuva ruipelopoika. Hän näytti aivan homolta, koska homous oli toki kiinni ulkonäöstä, joten häntä voisi alkaa haukkumaan homoksi.

Ja kuinkas ollakaan, kohta tämä jo yritti sanoa vastaan ja sattui vahingossa mainitsemaan olevansa oikeasti homo. Sepäs vasta mahtavaa, nyt ei tarvinnut huudella valheita. Totuuksia vain, mutta niistä tehtiin haukkuja. Oli ällöttävää olla homo, joten tottakai häntä haukuttiin ja hakattiin.

Heihin liittyi tyttö, ennenkuulumatonta. Mutta ketään ei kiinnostanut. Unna oli mielestäni valinnut seuransa aivan väärin, sillä en tiennyt silloin tarinaa tämän kaiken takana.

Minä olin pieni, ja itsetuntoni oli maailman alhaisin. Vihasin itseäni. Koko ala-asteen olin kuullut kaikenlaista päivittäin, mutta nyt olin todella silmätikku, se, jolla kokeiltiin hakkaamista. Lyömistä. Potkimista. Kaikkia uusia hauskoja haukkumasanoja. Nauramista päin naamaa. En kertonut kenellekään. Itkin itseni uneen joka ilta.

Samaan aikaan mainetta aina vain kasvattava koulun coolein porukka sai uuden jäsenen. Tuon pisamanaamaisen punapään, Xanderin. Minä pelkäsin, että kiusaamiseni pahentuisi, ja niin se pahentuikin, muttei se ollut Xanderin syytä. Se oli Levin, Adamin ja Meon syytä. He kasvoivat, mutta eivät kypsyneet.

Koulu kuohahti. Xanderilla oli poikaystävä. Se oli mielestäni paras asia koskaan, mutta petyin huomatessani, että hänet oli heitetty porukasta. Silloin minä aloin uskoa, ettei tässä koulussa ollut toivoa. Ei pienintäkään toivonripettä, ei koskaan. Olisin ikuisesti täällä jumissa.

Mutta silti jäin sinne lukioon. Todellisuudessa luulin, että Levi Carterin epäitsevarmuutta tihkuva porukka ei jatkaisi samaan lukioon, mutta ei. He kaikki jatkoivat. Ja pääsivät. Ja olisin heidän kanssaan jumissa samassa koulussa uudetkin kolme vuotta.

Luulin, että he kasvaisivat ja kypsyisivät, mutta ei sitäkään. He olivat lapsellisimmat ihmiset koskaan ja hakivat hyväksyntää ja aplodeja jopa seitsemäsluokkalaisilta. He eivät olleet valmiita kolhuttamaan mainettaan. Eivät ollenkaan.

Mutta minua lopetti kiinnostamasta. Minusta tuli turta. Aloin laittaa hameen päälle kouluun yhä useammin, koska näytin hameissa aivan hemmetin hyvältä, ja sanoin joskus heille vastaan. Heillä ei enää ollut vaikutusta minuun. Olin kyllästynyt.

He kaikki olivat hajalla. Sisältä. Miten epävarmoja pieniä lapsia he olivatkaan. He yrittivät peittää sen heittämällä tuskan toisten päälle.

Mutta Unna ei kestänyt enää. Hän tuli minun puolelleni. Ja kaikki hajosi.

°

"Sä sanoit syöväs näitä", minä huudahdan ja heitän taas homehtuneen mandariinin biojätteeseen.

"Anteeks rakas, mä lupaan jatkossa syödä ne kaikki."

Vilkaisen Leviin ja hän tarttuu halaamaan minua takaapäin. Hymähdän.

"Sä tiedät mitä mieltä mä oon hukkaan mennystä ruoasta", muistutan ja suljen sen vetolaatikon, jossa roskis on.

°