utu

57 | homoja sateenkaaritarroja

☁️
Adam oli ongelma. Levi oli kertonut minulle kaiken keskustelustaan Joakimin kanssa Halloweenin bileissä, mutta olin jo vaikka kuinka kauan tiennyt, että Adam oli ongelma.

Adam oli ollut ongelma ihan aina. Levi oli vetänyt itseensä sen ongelman ja alkanut käyttäytymään kuin itsekin olisi ongelma, mutta onneksi enää nykyään hän ei erityisemmin ollut. Nyt piti vain keksiä, että miten Adamista saisi vähemmän ongelman.

Minulla ja Levillä meni hyvin. Näimme koulun jälkeen muutamasti viikossa ja joka viikonloppu ainakin toisena päivistä. Me teimme kaikkea, mitä nyt yleensä keskenään seurustelevat ihmiset tekevät. Me emme riidelleet, mikä oli ihanaa. Kaikki alkoi tuntua arkiselta ja normaalilta. Me olimme pari.

Paitsi koulussa. Koulussa se oli edelleen sitä samaa. Hän oli Adeten ja Xanderin kanssa ja minä Unnan. Se ei edes jaksanut haitata minua, koska kuka nyt edes koulupäivän aikana olisi tarvinnut yhteistä aikaa, kun sitä sai myöhemminkin? Olisi se toki ollut ihanaa edes tervehtiä, mutta lyhyet vaihdetut hymyt riittivät ihan hyvin.

Levi kunnioitti minua ja piti minua ihmisenä. Se tuntui niin ihanalta sen jälkeen, miten hän oli aiemmin kohdellut minua. Vaikka nykyinen olikin bare minimum, arvostin sitä silti.

Hän kertoi minulle rakastavansa minua. Yhtenä päivänä hän jopa tuli koulun jälkeen minun luokseni toisessa ranteessaan tussilla piirretty sydän ja sanoi:

"Mä aattelin sua matikantunnilla. Joakim katto vähän hämillään, mut se ei haittaa."

Hän oli Joakimin kanssa niillä tunneilla, joita heillä oli yhdessä. Muuten he olivat edelleen erossa, vaikka Joakim olisikin halunnut olla hänen ja Xanderin ja Adeten kanssa.

Mutta kun oli Adam. Eikä kukaan vieläkään keksinyt hyvää tekniikkaa tehdä asialle yhtään mitään. Koko juttu kuulosti aivan typerältä ala-astemeiningiltä, ja me kaikki tiesimme sen harvinaisen hyvin.

Me kävimme Levin kanssa paljon keskusteluja. Ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä, yhteiskunnan ongelmista siihen, sopiko mikä tahansa väri minkä tahansa värin kanssa, jos vain osasi pukeutua oikein. Juttelimme siis ihan mitä sattui mieleen tulemaan.

Puhuimme paljon feminismistä. Rakenteellisesta misogyniasta, feminiinisyyden yhdistämisestä heikkouteen, ja erityisesti toksisesta maskuliinisuudesta.

Levi halusi oppia lisää. Hän kysyi kysymyksiä, ja olin luvannut hänelle vastaavani kaikkiin, vaikka ne olisivat olleetkin tyhmiä. Tyhmät kysymykset olivat tärkeitä. Ilman niiden esittämistä ei tiennyt, että ne olivat tyhmiä. Vastaajan piti kertoa, että ne olivat tyhmiä, mutta silti vastata, sillä muuten kysyjä ei koskaan oppisi.

Muistutin häntä siitä, ettei kahden valkoisen cis-miehen keskustelu ollut koskaan tarpeeksi, ellemme kuuntelisi itse naisia, sukupuolivähemmistöjä, muita vähemmistöjä ja heidän ääniään. Pystyimme puhumaan omasta kokemuksestamme vain seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta.

Näimme Unnaa ja kävimme hänen kanssaan lisää keskusteluja. Levi halusi ymmärtää ja sen näki siitä, miten kiinnostuneesti hän katsoi, kuunteli ja kysyi lisää.

Levin kanssa käydyistä keskusteluista tuli lempijuttujani ikinä. Odotin niitä aina ja nautin hänen kanssaan puhumisesta paljon. Se kasvu, mitä hänessä oli tapahtunut, oli jotain ihmeellistä. Miten hän oli nyt valmis kuuntelemaan ja oppimaan, ja millaisia ajatuksia hän oli itse kehittänyt. Se oli ihan erilaista kuin se, mitä hän oli ollut vielä keväällä, niin kova ja kylmä, ja miten hänen oli ollut niin vaikea vastaanottaa minkäänlaista parannusehdotusta.

"Levi, mä oon tosi kiitollinen sulle siitä, että sä kuuntelet", Unna sanoi kerran, kun me olimme hänen luonaan.

Levi hymyili.