utu

37 | kolmastoista elokuuta

☁️
Puhelimeni herätysääni ei ollut koskaan kuulostanut niin kamalalta ja epäkamalalta yhtä aikaa. Näytön hakkaaminen kämmenellä niin kauan, kunnes onnistuin jotenkin saamaan sen pimputuksen pois päältä, ei koskaan ollut tuntunut niin ristiriitaiselta. Nouseminen ja aamusuihkuun vetäytyminen ei koskaan ollut aiheuttanut niin paljon hämmentyneitä tuntemuksia minun pääni sisällä.

Kello seitsemän ja viileän veden valuminen väsyneille kasvoilleni olivat tänään ihan erilaisia, mutta niin samanlaisia kuin ennen. Suljin silmäni, vedin märät hiukset pois otsaltani ja toivoin vain hämmentyneisyyden valuvan ihoni bakteereista likaisen veden mukana viemäriin. Menisi pois.

Saatuani hiukseni kuivattua pyyhkeellä pesin hampaani. Minulla itselläni kylpyhuoneen peilissä oli tummat silmäpussit.

Puin päälleni. Tänään oli lämmin, laitoin vaaleanpunaisen ihonmyötäisen t-paidan ja valkoiset leveät farkut, joiden lahkeet minä käärin. Vaaleanpunaiset sukat, valkoinen bandana päähän, menin sitten vetämään silmilleni rajaukset. Nappasin reppuni, jonka olin pakannut eilen, pääsin ulos huoneestani, kipitin portaat alas ja kävin keittiössä sanomassa perheelleni huomenta ja nappaamassa mukaani banaanin ja purkillisen kirsikoita.

"Pidä hauskaa!" äiti huikkasi vielä perääni, kun olin sitonut valkoisten tennarieni nauhat ja avannut ulko-oven.

"Moikka!" huusin takaisin ja lähdin.

Kävelin lehmusten reunustaman pihatien päätyyn ja bussipysäkille. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen menisin taas bussilla. Pyörällä ja kävellen keskustaan meneminen koko kesäloman ajan oli ihan varmasti antanut minulle melkein päivittäin sen tarvittavan liikunnan, ja nyt sekin taas katoaisi vähitellen enkä enää harrastaisi minkäänlaista urheilua lähes ollenkaan. Pitäisi ehkä alkaa käymään kävelyillä muuten vain.

Bussi tuli muutamassa minuutissa kohdalle. Nousin kyytiin, näytin matkakortin lukijalle ja etsin paikan. Bussissa oli minun lisäkseni ehkä viisi ihmistä. Kuulokkeet korvissani tuijotin ulos ikkunasta ja nojasin pääni istuimeen, kun auto nytkähti liikkeelle. Ikkunan takana liukuivat kaupungin kadut ja ihmiset syksyn ensimmäisessä aikaisessa aamussa.

Olin huolissani. Itseni puolesta. Levin puolesta. Kaikkien puolesta.

Ihminen toisensa jälkeen nousi bussiin. Kukaan heistä, jotka kulkivat tällä bussilla, eivät olleet mitään kamalan tunnettuja tyyppejä koulussa. Ja koska kaikki olivat yksin, he eivät uskaltaneet sanoa minulle mitään. Sain sentään olla rauhassa koulumatkat.

Päätepysäkki, kaikki nousivat pois bussista. Laskin jalkani asfaltille ja bongasin asemalla istuvan porukan. He olivat tupakalla. Todennäköisesti tunnistin yhden heistä siksi tyypiksi, jonka olin nähnyt juhannuksena sen talon ovella, jossa ne bileet olivat, muttei sillä pitänyt olla mitään väliä. Kukaan heistä ei huutanut minulle slurreja, joten kaikki oli ihan hyvin.

Lähdin puhelimiinsa hukkuneiden muiden bussissa istuneiden ihmisten perään kävelemään koululle päin. Tarkistin puhelimeni, ja Unna oli laittanut minulle aurinkoista ensimmäistä koulupäivää <3 ja kissameemin. Hymyilin sille ja vastasin no samoin sinulle rakkaimpain ja laitoin puhelimen pois. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan Levi ei ollut laittanut minulle huomenta.

Koulun piha lähestyi liian nopeasti. Minä lähenin sitä liian nopeasti. Miksi en osannut kävellä hitaasti? Aina piti rynniä kaikkialle valonnopeudella, hemmetti.

En katsonut yhtäkään ihmistä silmiin. Kenkäni olivat tosi kivat, katsoin niitä. Kaikki katseet olivat minussa, kun ohitin ihmisiä kävellessäni koulun viertä. Mikseivät he voineet keskittyä vaikka uusiin seiskaluokkalaisiin, jotka olivat ihan pihalla siitä, mihin heidän piti mennä? Miksi keskittyä johonkin nobodyyn lukiolaiseen, jolla nyt vain sattui olemaan vaaleanpunainen paita?