Tw
Joel
En tiennyt enää olinko tajuissani vai pyörryinkö ajat sitten mutta tunsin silti kaiken kivun. Toisaalta, oliko sillä mitään väliä? Helpommin tästä selvisi pääsemällä suoraan Helvettiin. Kai sekin oli jotakin selviytymistä?
"Nyt olis hyvä aika kertoo mitä oot tehny", Jessica tuhahti istuen lantioni päällä. En uskonut kykeneväni puhumaan, mutta tein ihan mitä vain, että tämä loppui.
"Mä olin Nikon luona, jätin puhelimen tarkotuksella studiolle, nukuin Nikon luona ja kyselin Rommin kuulumisii ja syötii ja puhuttii tulevista keikoista", kuiskasin. Kurkkuni tuntui kuivemmalta kuin aavikko.
Päähäni sattui helvetisti, näköni oli todella heikko ja teki mieli oksentaa. "Mikset ilmottanu mulle?" tyttöystäväni kysyi tiuskien. Tuo oli se kysymys, jota pelkäsin. Ei minulla ollut siihen mitään järkevää vastausta.
"Mä halusin vähä omaa aikaa ja nopeeta nukkumaan, Nikon kämppä on lähempänä ku meiän", selitin pitäen silmäni edelleen kiinni. "Se ei vastannu kysymykseen", Jessica huomautti suuttuen selvästi.
"Ei mulla käyny mielessä", vastasin, taas yksi valhe lisää. Eikö tästä kaikesta olisi selvinnyt helpommalla, jos olisin alusta alkaen ollut rehellinen? Tuskinpa, muutenko olisin kädet sidottuina tyttöystäväni alla sähköiskuja antavan kaulapannan kanssa tässä.
"No parempi olis jatkossa. Sä et haluu tietää mitä mulla on mielessä jos tää ei vielä riittäny herralle", hän hymähti antaen yhden pitkän sähköiskun, kunnes ovikello soi. Kiitin Luojaa tästä pelastuksestani.
Jessica hävisi nopeasti eteiseen. Itse jäin makaamaan sänkyyn, mitä muutakaan olisin tehnyt? Pian nainen palasi takaisin, nosti minut istumaan ja otti kaulapannan pois. "Olli ja Tommi on ovella", Jessica kertoi päästäen käteni vapaiksi.
"Ja?" odotin hänen jatkavan. "Mä on kipeenä, sä et oo menny treeneihin ku hoiat mua. Mun puhelimessa ei oo akkuu ja laturi on jossaki helvetissä. Okei?" hän varmasti mennen peiton alle. Nyökkäsin pienesti lähtien eteiseen.
Palasin kuitenkin nopeasti keittiöön juomaan lasin vettä, jotta ääneni ei kuulostaisi niin käheältä. Peitin myös kaulani nostaen hupparini kaulusta ylemmäs. "Ai moi", tervehdin kahta brunea avaten oven.
"Terve terve. Miks sä et tullu treeneihin?" Tommi kysyi huolestuneena, mutta siltikin aina yhtä rauhallisena. "Onks tänää jo maanantai?" ihmettelin, minne helvettiin tämä kaikki aika oli mennyt?
"On on", Olli naurahti kyseenalaistavasti. "Jessica tuli yhtäkkii kipeeks nii mun piti jäädä hoitaa sitä, enkä halunnu jättää sitä yksin. Mun puhelin kai jäi studiolle ja Jessican puhelimessa ei oo akkuu ja laturi kai unohtu sen työpaikalle", valehtelin sujuvasti.
Pidin käteni lantiollani peittäen veritahran. "Perus. Meinasitko sä vielä tulla illalla studiolle, sua tarvittas siellä?" lyhyempi brune jatkoi. "Mä kysyn Jessicalta pärjääks se", vastasin ja lähdin makuuhuoneeseen.
"Rakas pärjääks sä jos mä meen pariks tunniks studiolle ja tuun sit suoraa kotia?" kysyin vaihtaen nopeasti hupparini puhtaaseen ja parhaani mukaan peitin kaulani. "Voit toki. Muista ottaa puhelimes ja avaimes tällä kertaa mukaa", hän sanoi hiljaa, sillä Tommi seisoi olohuoneessa.
"Anna vielä pusu", Jessica jatkoi yskien hieman, yritti esittää kipeää. Kumarruin antamaan hänelle pusun huulille. "Tiiät mitä tapahtuu jos meet kertoo jätkille tai jäät kii", hän muistutti huuliani vasten, ennen kuin hymyili tyytyväisenä. Nyökkäsin vain vakavana.
"Nikolta terveisii ja tsemppei et koitahan parantuu pian", Olli ilmoitti ja kurkkasi huoneeseen. "Kiitos", tyttöystäväni mutisi yskien päälle. "Joko mennää?" kysyin hieman hermostuneena. Ainahan sen ADHD:n piikkiin pystyi laittamaan.
"Jo", Tommi totesi ja lähdimme hiljaisuudessa ulos asunnostani. Olin todella helpottunut päästessäni täältä pois. Eli oli ihan fiksu veto, kun jätin puhelimeni studiolle, vaikka siitä tällaista aiheutui. Mutta se myös pelasti minut.
***
Olli ja Tommi oli kyllä pelastavii enkeleitä nytten..
YOU ARE READING
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfiction(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
