Joel
"Must tuntuu et mä lähen kotia nyt", totesin rikkoen pitkän hiljaisuuden. "Ooks sä varma?" Niko huolehti tutkien kasvojani yrittäen arvioida oliko ideani kuinka fiksu. "Oon", vastasin ja vilkaisin hänen vihreitä silmiä.
"Heitänkö autolla?" brune kysyi huokaisten. Hän oli minusta selkeästi huolissaan, mutta olin aikuinen ihminen, ei hän voinut minua estää. "Meen kävellen", ilmoitin ja lähdin eteistä kohti.
Puin kengät jalkaani ja vedin takin päälleni. "Ilmota et oot hengissä ku pääset kotia", Niko pyysi ilmestyen myös eteiseen. "Joo. Nähää", vastasin ja sen enempää aikaa tuhlaamatta poistuin hänen asunnosta.
Kävelin portaat alas huppu päässä astuen raikkaaseen talvi-ilmaan. Kaivoin heti taskustani tupakan ja sytkärin. Asetin sen huulieni väliin ja pian pääsin puhaltamaan savua ilmaan.
Lähdin kävelemään kotia kohti. Kello oli ehkä kuuden maissa, emme olleet tehneet Nikon kanssa melkeinpä mitään koko päivänä. Hän oli siivonnut hieman asuntoaan, itse olin maannut silmät kiinni Rommin kanssa sohvalla.
En ollut saanut nukutuksi enää painajaiseni jälkeen, mutta ainakin olin levännyt jonkin verran. Puhalsin taas savua suustani nauttien omasta ajastani. Ei Nikossa mitään vikaa ollut, mutta jokainen halusi olla joskus yksin.
Katselin Helsingin katuja, kovin montaa ohikulkijaa ei ollut. Lauantai-ilta, viimeinen päivä lokakuuta. Tämäkin kuukausi oli sisältänyt vaikka ja mitä, hyvässä ja pahassa.
Pysähdyin hetkeksi heittämään tupakantumpin maahan ja poljin sen sammuksiin noukkien sen sitten maasta, luontoa ei saanut roskata. Kiinnitin huomioni edessäni olevaan porukkaan, he huusivat jotakin.
"Saatanan huora, mee hirttää ittes! Kenelläkää ei kiinnosta sun olemassaolo, ymmärrä se. Turha sun on kuvitella näkeväs mitää sokeita kanoja, hyppää sillalta alas vitun rotta!" kuuntelin jonkun pojan huutamista.
Vittuuntuneena kävelin nopeasti paikalle tarttuen huutajaa käsivarresta. Katsoin häntä ilmeettömänä suoraan sieluun, katseeni kertoi kaiken. "Lähe helvettiin ja kadu sanojas", kehotin matalalla äänellä.
Ei mennyt kauaa, kun pari poikaa lähti nopeasti pois paikalta. Katsoin pitkään heidän perään, ennen kuin käänsin katseeni rakennusta vasten istuvaan tyttöön. Hänen katse oli kiinnittynyt vielä poikiin.
"Ooks sä kunnossa?" kysyin kyykistyen hänen tasolle. Punahiuksinen käänsi katseensa minuun, hän oli itkenyt vasta. "Joo kai", hän vastasi hiljaan laskien katseensa sitten käsiinsä. "Noi oli aika väärässä", totesin sitten.
"Kui?" tyttö ihmetteli. "Väitti ettet näkis koskaa ketää Blind Channelista. Tässähän mä oon", hymähdin hymyillen hieman. "Joel?" hän kuiskasi hieman hämmentyneenä. Nyökkäsin vain, minäpä hyvinkin.
"Apua", hän naurahti pyyhkien kyyneleitänsä pois. Hymyillen nousin seisomaan ja autoin tytönkin ylös maasta. "Voidaanko halata?" hän kysyi varovasti. "Totta kai", vastasin ja kiedoin käteni punatukkaisen ympärille.
"Kiitos. Ilman sua ja teiän bändii mä en ees olis tässä, oon saanu teistä nii helvetisti voimaa etten osaa ees kuvailla. Monesti oon meinannu luovuttaa, mut oon tajunnu et säki oot selvinny kaikesta", hän selitti itkien kai ilosta.
Menin hetkeksi täysin sanattomaksi hänen sanoista. Halusin itsekin alkaa itkemään, mutta se jos jokin olisi ollut todella omituista. "Sä et tiiäkään miten mahtavalta tollasen kuuleminen tuntuu", kerroin sitten hymyillen.
"En nii. Mut tää on ollu mun unelma viimeset kaheksan vuotta", tyttö kertoi päästäen minusta irti. "No todellaki ansaittua nii pitkän oottamisen jälkee", hymähdin. Piristi omaakin mieltä saada joku toinen onnelliseksi näin vähällä.
Otimme vielä yhteiskuvan, kirjoitin hänelle "Another sun will rise 🖤" paperille, hän aikoi käydä ottamassa sen mahdollisimman pian tatuoinniksi ja halasimme vielä kerran.
Loppumatka menikin hymyillessä. Teki edelleen mieli itkeä, olin aina rakastanut tehdä faneja onnelliseksi. Ja oli uskomatonta kuulla, miten olin pelkällä olemassaolollani pelastanut jonkun, tiedostamatta sitä itse.
***
Unelma päästä halaa Joelia. ❤️🩹
YOU ARE READING
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfiction(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
