You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️

74. Lempilelu

Tw

Niko

Halasin Joelia tiukasti täristen kylmästä ja näistä kaikesta tunteista, joita en vain saanut purettua itkemisellä. Halusin huutaa niin kauan, ettei minusta lähtenyt enää ääntä. Tai hakata maata niin kauan, että käteni olivat verillä.

Mutta siihen ei tarvittu maan hakkaamista, jotta maa olisi ollut veressä. Se oli jo valmiiksi. Haukoin happea itkien kovempaa, ei tämä vain voinut olla todellista.

Rommi oli tippunut parvekkeelta maahan ja kuollut. Kissojen piti kyllä tippua aina jaloilleen ihan mistä tahansa, mutta silti se raukka makasi tuossa. Osittain lintujen syömänä.

Mitkään sanat eivät riittäneet kuvailemaan tätä tuskaa. Lemmikin menettämisen kipu oli jotain sellaista, ettei sitä vain voinut kuvailla. Eikä siitä toipuminen tapahtunut hetkessä.

Tunsin Joelin silittävän selkääni ja halaavan minua myös tiukasti, hän ei osannut sanoa mitään. Eikä tarvinnutkaan, mitkään sanat eivät muuttaneet tätä tilannetta. Tapahtunutta ei saanut tapahtumattomaksi.

"Se oli eilen vielä elossa", kuiskasin hysteerisen itkuni keskeltä. Kyykistyin rakkaimman kissani viereen silittäen hellästi sen veristä päätä, en kestänyt nähdä sitä tässä kunnossa. En voinut menettää Rommia nyt.

"Lähetään sisälle", Joel kehotti hiljaa. Sanattomana tuijotin kissaa, tämän oli pakko olla jokin huono vitsi, ei Rommi voinut olla kuollut. Mutta siltä tämä vahvasti vaikutti, ei sitä voinut enää pelastaa.

Siitä siis eilinen levoton oloni oli johtunut, olisihan se pitänyt jo silloin arvata. "Voi rakas", kuiskasin kyynelien peittäessä jatkuvasti näkökenttäni. Näky oli todella järkyttävä.

"Haluuks sä hautaa sen?" Joel kysyi hiljaa ja asetti kätensä selälleni osoittaakseen olevansa tukenani. Nyökkäsin pienesti, Oulussa oli sille hyvä paikka.

Samassa jäinkin yksin ulos. "Sä oot nii rakas ja tärkee, ei meiän aika näi voi päättyy", itkin käsieni ollessa hieman veressä. En antanut sen haitata, eikä sillä ollut mitään väliä.

Pian Joel palasi ulos pienen kenkälaatikon kanssa. Iloton hymy kävi huulillani, kun hän toi Rommin laserlelun myös, sen lempilelu. Nostin kissan mahdollisimman varovasti laatikkoon, kunnes romahdin itkemään.

Joel

En pystynyt pidättämään enää kyyneleitäni. Nikon itkeminen satutti ihan helvetisti, miten paljon häntä itseään sattui. Ja ettei Rommia enää ollut, miten se edes oli mahdollista?

"Mun rakkain kissa", brune kuiskasi asettaen vielä lelun laatikkoon. Kiedoin käteni hänen ympärille meidän molempien ollessa hiljaa ja tuijottaessa kissaa.

Nähtävästi menimme hyvinkin pian käymään taas Oulussa, tällä kertaa ei niin iloisten uutisten kanssa. Rommi haudattaisiin Nikon lapsuudenkodin takapihalle, siellä oli heidän perheen entisiä lemmikkiä myös.

Hiljaisen hetken jälkeen palasimme kenkälaatikon kanssa sisälle, pidin Nikon kokoajan lähelläni. Tiesin hänen tarvitsevan juuri nyt läheisyyttä ja tukea, sanat eivät auttaneet mitään.

"Se ei oo sun syytä", sanoin kuitenkin. Brunen ei todellakaan pitänyt syyttää itseään tapahtuneesta, ei hän voinut tietää eilen, että Rommi oli tippunut monta kerrosta alas ja kuollut.

Otin Nikon käsistä laatikon ja laskin sen nätisti lattialle. Vedin hänet haliini ja annoin hänen itkeä kaiken kivun ja ikävän vähemmäksi rintakehääni vasten. Ei edes itkeminen poistanut niitä kumpaakaan kokonaan.

Silitin tuon hiuksia muutaman kyyneleen valuessa poskilleni. En valitettavasti voinut poistaa mitenkään hänen kipua. Se oli vain kestettävä ajan kanssa. Ja sitten se helpotti.

Mutta aioin olla sen ajan Nikon tukena. Niin kuin kaikessa muussakin. Hän oli auttanut minut ylös pohjalta lukemattomia kertoja, joten aioin tehdä hänelle sen saman.

Sentään Rommi oli saanut elää hyvässä kodissa ja huolenpidossa elämänsä. Sillä oli ollut hyvä olla, joten sitä ei ainakaan voinut harmitella. Olihan se minullekin todella tärkeä, mutta jokainenhan täältä lähti aikanaan.

***

Eiiii Rommi ❤️‍🩹🕊