Ehkä tw?
Joel
"Viimein kotona", huokaisin helpottuneena. "Ota varovasti", Niko huolehti pitäen kädestäni ja tuki minua. En olisi tarvinnut mitään apua, mutta brune halusi silti auttaa minua.
"Joo", huokaisin. Hän riisui kenkäni ja takkini, ennen kuin jatkoimme matkaa olohuoneeseen. Olin ollut Rovaniemellä vielä pari yötä, ennen kuin pääsin sairaalasta pois.
Emme jaksaneet lähteä matkustamaan Helsinkiin, joten vanhempani olivat hakeneet meidät Oulunsaloon. Aioimme olla täällä vähintään yhden yön. Kyllähän talossa riitti meille tilaa, vaikka molemmat veljeni olisivat myös täällä.
"Sattuuko sulla johonki?" äiti huolehti. En ymmärtänyt tätä kaikkea huolehtimista, Buranaa poskeen vain jos oli jotakin kipuja. "Ei", huokaisin taas. Halusin ehkä olla hetken yksin, mutta en jaksanut lähteä minnekään.
"Joel kai sä tiiät me ollaa vaa susta huolissaan. Sulla ei oo todellakaa kaikki hyvin ja me halutaa auttaa. Oot meille rakas, sä tiiät sen", äiti kuiskasi istuen viereeni. Istuin nyt hänen ja Nikon välissä sohvalla.
"Mut mulla on kaikki ihan kunnossa. Mulla ei satu minnekää, ei tarvi huolehtii. Mä oon jo 30", mutisin katsoen äitiä silmiin. Hän hymähti pudistaen päätään sanoilleni.
"Niinhän sä oot. Mut silti meille rakas poika, sitä mikää ei muuta. Olit kolme tai kolmekymmentä", nainen totesi silittäen poskeani, ennen kuin hän lähti keittämään kahvia.
Hymähdin hänen vertaukselle nojaten päätäni Nikon olkapäähän. Veljeni eivät ilmeisesti olleet kotona. Eemil oli varmaankin tyttöystävänsä kanssa kotonaan, Oskar varmaan myöskin kotonaan.
Aloin taas miettimään Jessican sanoja. Että hän oli raskaana minulle ja hän aikoi pitää sen. Varmasti aikoi, olihan siitä monta kuukautta kun olimme tehneet jotakin makuuhuoneen puolella.
Mutta.. mistä hän tiesi varmasti, oliko se lapsi minun? Se nainen vaihtoi yhtä tiheään miehiä kuin Olli sukkia. Joten kai sekin sitten perustui taas yhteen valheeseen. Joka tapauksessa, pääsin viimein Jessicasta eroon.
Hän oli ja pysyi telkien takana. Viimein pystyin olla täysin varma siitä, ettei hän enää voinut pilata elämääni. "Joel?" Niko kuiskasi havahduttaen minut takaisin tähän hetkeen. Nostin katseeni häneen hieman ihmeissäni.
"Sä täriset", hän kertoi. Vilkaisin käsiäni, brune oli oikeassa. "Ei oo mitää hätää", hän kuiskasi ja painoi pääni hänen rintakehälle. Suljin silmäni ja annoin kyyneleiden valua poskilleni.
Hankalinta tässä koko tilanteessa oli se, etten osannut käsitellä tätä kaikkea. Itkeminen ei tuntunut enää miltään. Olin tottunut viimeisien päivien aikana ahdistukseen, sekin tuntui jo normaalilta.
Puhuminen toi vain uudestaan ja uudestaan sen kaiken paskan mieleen. Mutta ajatukseni vain koostuivat siitä. Miten Aleksi oli lyönyt puukon vatsaani. Pystyin melkein tuntemaan sen kivun edelleen.
"Joel hengitä rauhassa, sä oot turvassa", Niko sanoi rauhoittavasti ja silitti selkääni. Halusin huutaa ääneni käheäksi, en halunnut tuntea enää mitään. En jaksanut tätä, en pystynyt tähän.
Itkin lopulta Nikon halauksessa hysteerisesti, ei sillä ollut enää mitään väliä huolestuiko joku minusta. Tuskinpa. Todellisuudessa kukaan ei jaksanut olla tukemassa minua uudestaan ylös pohjalta.
Olimme olleet tässä samassa tilanteessa jo monta kertaa. Eikö ollut jo aika vain luovuttaa? Syntymästäni asti oli pitänyt käydä läpi vastoinkäymisiä, helpottiko tämä koskaan? Todennäköisesti ei, aina vain takaisin pohjalle.
Sieltä ei ollut ilmeisesti mahdollista päästä lopullisesti ylös. Ei ainakaan minun tapauksessa. Olin jo toivoton tapaus. Joten en ymmärtänyt, miksi Niko oli rauhoittelemassa minua edelleen, hän näki miten hyödytöntä se oli.
Itkulleni ei meinannut tulla mitään loppua. Hapen saaminen tuntui vaikeammalta, käteni tärisivät ja pääni oli räjähtää kaikesta ajattelusta. En jaksanut tätä enää. Halusin pois. Halusin tämän kaiken olevan ohi.
En enää edes kuullut, puhuttiinko minulle. Ei kai sillä mitään väliä ollut. Tunsin silti edelleen brunen läheisyyden. Se oli ainut asia, jonka oikeasti halusin tuntea. Sentään tunsin vielä jotakin todella pientä toivoa, ehkä.
***
Mä nyt purin tähän omaa ahistusta mut no 🥲
VOCÊ ESTÁ LENDO
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfic(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
