You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️

53. Elämä veti maton alta

Niko

Jollain ihmeen tavalla olin saanut Joelin rauhoittumaan hänen kohtauksesta, mikä ikinä se olikaan ollut. Silitin edelleen hänen selkää, jotta hän myös pysyi rauhallisena.

"Kahvii on pannussa", Nina ilmoitti lähtien yläkertaan. Nyökkäsin hänelle hymyillen pienesti, ennen kuin käänsin katseeni takaisin blondiin. "Tuu ottaa kahvii ja jotai syömistä, mee sit lepää", ehdotin hiljaa.

Hän nyökkäsi hitaasti, mutta ei noussut vielä. Pyyhin hänen kyyneleitä pois peukalollani. Autoin Joelin ylös ja lähdimme keittiöön. Meidän pituusero oli hieman huvittava, päätä lyhyempi kun yritti auttaa.

Kaadoin meille molemmille kupin kahvia. Blondi tuijotti ikkunasta takapihalle, jossa oli lähinnä vain lunta ja puita. Hän ei sanonut mitään, kun hän hörppäsi kahviaan.

Eikä hänen tarvinnut. Minulle oli ihan sama puhuiko hän sanakaan, kunhan hänen olo paranisi. Mitään muuta en toivonut. Sattui helvetisti nähdä Joel taas tuossa kunnossa.

Kun hän oli taas ihan hukassa elämänsä kanssa. Kun elämä veti maton alta, sieltä vain paljastui taas se pohja, jonne hän oli niin monta kertaa aikaisemmin pudonnut. Nyt hän oli siellä taas.

Ja taas aioin auttaa hänet sieltä ylös, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tuo blondi merkitsi minulle sen verran, että olin valmis tekemään mitä vain parantaakseni hänen oloa.

Ajatukseni keskeytyi, kun joku avasi ulko-oven ja sulki sen perässään. "Haloo?" Eemil huusi. Joel ei reagoinut siihen mitenkään, vaikka hän selkeästi kuuli veljensä äänen.

"Mitä helvettiä?" hän kysyi huomatessaan minut ja Joelin. "Just sitä", huokaisin. "Mit.. ootappa vähä", Eemil mutisi palaten takaisin eteiseen kypäränsä kanssa, hän oli ollut kai pyöräilemässä.

"Joel ilmeisesti löyty?" hän sitten totesi palaten takaisin keittiöön. "Jep", komppasin. Aloin selittämään mahdollisimman lyhyen version kaikesta. En ollut muistanut ilmoittaa Eemilille mitään enää sen jälkeen, kun olin soittanut hänelle.

"Äläkä vittu alota mitää huolehtimista", Joel aukaisi suunsa tuijottaen edelleen pihalle. "En, en alota. Tärkeintä et ootte molemmat hengissä ja ihan fine", Eemil totesi edelleen aika järkyttyneenä.

"Mä jään sittenki yöks. Mun oli alunperin tarkotus käyä kääntymässä ja palata Teijan luo, mut tuliki muuta tekemistä", hän jatkoi sitten ja kaivoi puhelimensa taskustaan.

Join kahvikuppini tyhjäksi. Joel istui minua vastapäätä, hän selkeästi mietti jotakin. Koska hän ei miettinyt jotakin? Hyvä kysymys. En enää oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä.

Olla tukena ja läsnä, kuunnella ja antaa neuvoja? Ei, hän oli hetki sitten sanonut, ettei halunnut mitään huolehtimista. Tavallaan ymmärsin häntä, mutta kaikki vain halusi auttaa häntä.

"Mä haluun nähä Aleksia", blondi ilmoitti sitten ja katsoi minua ilmeettömänä. "Aivan vapaasti. Lähetää huomenna sitte Helsinkii", totesin vieden molempien kahvikupit tiskikoneeseen.

Lähdimme takaisin olohuoneeseen. Eemil oli käynyt vaihtamassa rennommat vaatteet päälleen. "Ooks sä nukkunu millon viimeeks?" hän kysyi veljeltään varovasti.

"Sen ku iteki tietäis", Joel tuhahti tuijottaen televisiota. "Et unettomuus on todella hauska juttu", hän jatkoi hieroen silmiään, ne olivat punaiset kaikesta itkemisestä ja valvomisesta.

Hänen tummat silmänaluset kertoivat myös, että blondi oli nukkunut todella huonosti. Jos hän edes oli saanut nukutuksi. Tällaisen kokemuksen jälkeen oli varmasti vielä vaikeampi saada unta.

Kiinnitin huomiota Eemilin katseeseen. Hän katsoi minua pitkään vilkaisten vieressään istuvaa veljeään. Kai hän yritti katsellaan kysyä, oliko meillä jotakin juttua.

Nyökkäsin huomaamattomasti nojatuolista. Haukottelin pitkään, oli vasta iltapäivä. Ja olin juuri juonut kahvia. Silti päiväunet olivat asia, jota kaipasin eniten paskasti nukuttujen öiden jälkeen.

***

Nää on aina väsyneitä koska kirjotin näitä aina väsyneenä.. 🥲

Ja mulla on 37.9 asteen kuume, huomenna pitäis saada todistus haettuu ja perjantaina oli tarkotus nähä mun parasta kaverii mut ei sitte 🥲