Niko
Makasimme Joelin kanssa hänen sängyllä, tuijotin kattoa silittäen hänen hiuksia. "Mikäköhän järki elämässä on?" hän mietti ääneen nojaten päätänsä rintakehääni. Tuo oli todella hyvä kysymys.
"Me synnytään, eletään, itketää ja nauretaa, iloitaan ja petytään ja lopulta kuollaan. Ja sä et ees koskaan tiedä millon on sun viimenen päivä, millon sä kuolet onnettomuudessa tai sut murhataa", blondi jatkoi monologiaan.
"Nii. Siks elämästä pitäiski nauttii. Onhan se välillä ihan helvetin vaikeeta, mut aina on onneks jossaki valoa. Aina pitäis löytyy jotaki pientäkää toivoo siitä et huominen on parempi päivä", totesin katsoen Joelin kasvoja.
Hän tuijotti edessään olevaa vaatekaappia ajatuksissaan. Nyt oli selkeästi syvällisemmän keskustelun paikka. Ja olihan se ihan tervettä pohtia välillä elämää. Ja mikä helvetin järki siinä oli.
"Mut miks elämän pitää sisältää nii paljon pettymyksii ja menetyksii? Sun rakkaita ihmisii kuolee ja sä et voi tehä mitää muuta ku hautaa ne. Sä satutat muita teit sä harkiten jokaikisen päätöksen", poikaystäväni huokaisi.
"Kaikkii ei voi miellyttää. Mut elämä vaa toimii silleen et täältä lähetään vuorotellen. Kai meillä on siellä Helvetissä paikka tai sitten Taivaassa, mistäpä sen tietää", mietin ääneen.
Olimme tehneet tätä niin monta kertaa aikaisemmin. Joel vain esitti kysymyksiä joihin ei ollut mitään kunnollista vastausta olemassakaan, minä yritin vastata niihin parhaani mukaan edes jotenkin.
"Mut eiks elämä oo tarpeeks vaikeeta jo sillon? Mihin helvettiin me tarvitaan kiusaamista, sotia, ahistusta, sairauksia, ilmastonmuutosta, viruksia, erilaisii ongelmii, huumeita tai mitää muutakaa tällasta paskaa?" blondi mutisi.
"Kyllä se koko elämä on hyvin mielenkiintonen juttu. Sillä kaikella on varmaan joku tarkotus, joka me ehkä vielä joskus ymmärretään. Kyllä sillä on joku tarkotus miks me ollaan synnytty ja ollaan tässä miettimässä tätä", hymähdin.
"Mut mieti sitä mistä kaikesta me ollaan selvitty. Me selvittiin yläasteesta ja lukiosta, me menestyttiin vaikka se on vasta alussa, me ollaan edelleen koko jätkäporukka koossa ja me ollaan tässä", hymyilin hieman.
Joel nosti katseensa minuun ja tutki jälleen kasvojeni yksityiskohtia. "Totta. Mut mä en olis selvinny mistää ilman sua, sä et tiiäkään miten paljon oot auttanu mua", hän kertoi hiljaa.
"Loppujen lopuks se oot ollu sinä joka on siitä kaikesta selvinny, mä oon ollu vaa kuuntelemassa mitä sulla on ollu mielen päällä ja kertomassa et asiat järjestyy kyllä", huomautin siirtäen hänen blondeja hiuksia hänen korvan taakse.
"Älä sano 'vaa', sä oot oikeesti pelastanu mun elämän nii monesti. Älä väitä vastaan, ilman sua mä olisin kuolleena siellä saatanan rakennuksessa, joko hypotermian tai huumeiden yliannostuksen takii", Joel vastasi kyyneleet silmissään.
"Mut sä et oo, sä oot siinä hengissä. Eikä sun tarvi mennä sinne enää ikinä josset sä haluu", kerroin ja pyyhin kyyneleitä pois poikaystäväni poskilta sitä mukaa kun niitä ilmestyi.
Vedin Joelin paremmin päälleni ja silitin hänen selkää rauhallisesti ja hitaasti. "Me ollaan selvitty ennenki kaikesta, me selvitään ihan mistä vaa. Yhessä", kuiskasin kyynelien puskiessa silmiini.
"Kiitos Niko kaikesta", hän sanoi hetken päästä. "Kiitos Joel sulle. Kiitos et oot ollu aina mun tukena ja ystävänä ja nyt vielä enemmän. Jokainen ansaitsis sunkaltasen ihmisen elämäänsä", kerroin hiljaa meidän katsoessamme toisiamme.
"Sä puhut kaikista nii kauniisti. Todellaki samoin, mä en oikeesti tiiä mitä tekisin ilman sua", hän kuiskasi ja veti minut rakastavaan suudelmaan. Sellaiseen, josta olin jo pitkään haaveillut.
***
Hyvää yötä 👍
YOU ARE READING
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfiction(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
