Joel
Tuijotin taas tylsistyneenä ja väsyneenä olohuoneen kattoa. Huokaisten käännyin kyljelleni ja tuijotin sohvan selkänojaa. Olin ollut päivän yksin kotona, tekemättä yhtään mitään.
Niko oli huolehtinut tänäänkin jo monesti, olinko kunnossa. Olin vain vastannut myönteisesti, vaikken ollut täysin varma oliko se täyttä valetta, vai oliko siinä jotain perää.
Mietin edelleen sitä fania. Se oli piristänyt eilistä huomattavasti, kai se antoi jotain voimaa jaksaa eteenpäin. Olihan elämässä aina jotain toivon pilkahduksia, jotka näki synkimpinäkin hetkinä.
Aloin laulamaan itsekseni puhelimestani soivan biisin tahtiin, olin kuunnellut musiikkia koko päivän. Ja olin myös yrittänyt kirjoittaa päiväkirjaa, kai sekin helpotti hieman oloani.
Samassa puhelimeni alkoi soimaan. Huokaisten kurotin sen sohvapöydältä tippuen itse lattialle. "Perkele!" kirosin pitäen päätäni ja vastasin puheluun. "Eiku Niko vaa", brune nauroi toisessa päässä.
"Terve terve", huokaisin nousten istumaan lattialle. "Voinks tulla sinne?" Niko kysyi huvittuneena äsköisestä. "Mikspä et. Tuo kans sun huppari", ilmoitin pokkana, halusin nuuhkutella hänen tuoksua.
"Aijjaha. No mäpä tuon, nähää pian", brune hymähti ja lopetti sitten puhelun. Musiikkini jatkui, mutta en jaksanut enää keskittyä siihen. Nojasin sohvaa vasten tuijottaen asuntoani, joka oli hieman sotkuinen.
En ollut jaksanut taas siivota hetkeen. Mutta ei Niko tullut tänne tarkistamaan jokaista nurkkaa ja sohvan ja sängyn alta oliko pölyt pyyhitty, hän tiesi oikein hyvin etten ollut niitä siivousihmisiä.
Ei mennyt kauaa, kun ovikello soi. Nousin laiskasti avaamaan oven, Nikohan se siellä. Hupparinsa kanssa. "Oleppa hyvä", hän virnisti ja antoi sen minulle.
Painoin pienesti hymyillen pusun tuon huulille ja aloin vaihtamaan omaa huppariani hänen vastaavaan. "Kai mä sit saan ton?" hän kysyi viattomasti. "Se on kyllä aika paskanen mut siitä vaa", hymähdin lähtien olohuoneeseen.
"Et kai sä nyt tähän oo paskonu?" Niko viisasteli, naurahdin pudistaen päätäni. "Jes musiikkia", hän totesi sitten istuen viereeni. "Sitä oon kuunnellu koko päivän", totesin antaen puhelimeni huudattaa mitä halusi.
"Niko.. mä oon oikeesti ihan vitun pahoillani et joudut kestää mua", sanoin sitten katsoen brunen upeita silmiä. "Mut mä oon ihan vitun hukassa mun elämän kanssa", jatkoin ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.
"Joel älä pyydä tollasesta anteeks. Sä et oo ite päättäny et sun elämä heittää tällasta paskaa eteen. Mut ei kuule moni muukaan tiiä mitä helvettiä ne elämällään tekee, eikä sitä tarvikaa tietää", Niko kertoi.
"Mut mä oon vittu edellee henkisesti teini, mun mielialat vaihtelee nii saatanasti, välillä masentaa joka vitun ikinen asia ja välillä kaikki on ihan kunnossa, vittu mun pää räjähtää", valitin nojaten pääni hänen kainaloon.
"Mä ymmärrän et toi turhauttaa, mut Joel se on normaalii. Ja se ei onneks kestä ikuisesti, muista se", brune lohdutti ja silitti hiuksiani. Hengitin hänen tuoksua keuhkoihini, poisti kaiken ahdistuksen melkein kuin tupakka.
Nostin sitten katseeni Nikoon ja sen enempää miettimättä vedin hänet suudelmaan kanssani. En oikeasti ymmärtänyt vittuakaan miten hän jaksoi minua, mutta sitä arvostin todella.
"Sä oot aika sulonen mun huppari päälläs", hän kuiskasi huuliani vasten, kun otimme happea lisää. "Samoin", virnistin. Brunen läsnäolo vei taas hetkeksi ajatukseni jonnekin aivan muualle.
Halusin nyt vain unohtaa kaiken paskan. Kai sitä karkuun pääsi, kun eteni tarpeeksi nopeasti? Ainakin toivoin niin. "Mulla on sulle kans yks kysymys", kerroin sitten päättäväisesti.
"No? Antaa tulla vaa", Niko hymyili ja siirsi hiuksiani korvani taakse. Katsoin häntä hetkeen aikaa silmiin miettien oliko tässä taas mitään järkeä. Mutta tämä oli elämää, eli ei ollut. "Haluuks sä alkaa seurustelee mun kaa?" kysyin hiljaa.
***
57 lukuu meni kysyä asiaa 😌💅
VOCÊ ESTÁ LENDO
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfic(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
