Niko
"Sä tiiät etten mä voi elää ilman sua. Avaa jooko silmäs, mä haluun nähä ne. Sä oot selvinny kaikesta, sä selviit tästäki, eiks nii? Mä en haluu menettää sua", kuiskasin pitäen blondin kädestä kiinni.
Olimme päässeet yöllä Rovaniemelle, Joel oli viety suoraan hoidettavaksi. Nyt hän nukkui vieressäni. Kello näytti 8.43, yö oli ollut todella pitkä. En ollut nukkunut juuri ollenkaan, en vain pystynyt.
Joelin haavat oli hoidettu ja hänen ruumiinlämpö oli viimein normaali. Lääkäri oli sanonut minulle, ettei tuon blondin hengenlähtö ollut kaukana. Olin maailman kiitollisin Kaspianille, hän pelasti tuon miehen hengen.
"Sä et tiiäkään miten huolissani oon ollu susta. Mut onneks sä oot siinä, hengissä. Jessica on taas telkien takana, sieltä se ei pääsekään ihan heti pois. Joten sä oot turvassa, kaikki se paska on nyt ohi", jatkoin lähinnä itselleni puhumista.
Ei Joel sitä kuitenkaan kuullut, vaikka osoitin hänelle sanani. Olin odottanut jo muutaman tunnin, milloin hän avaisi silmänsä. Lääkärin mukaan siinä menisi pari tuntia, blondille oli annettu vahvoja lääkkeitä.
"Voisinpa olla sun tilalla siinä. Mä en ymmärrä miten kukaa vois satuttaa sua. Mä oikeesti pelkäsin et pilasin kaiken. Ja etten näkis sua enää koskaa. Elämäni aikana oon kärsiny ahistuksesta, mut se ei ollu mitää verrattuna tähän", kuiskasin kyyneleet silmissäni, jälleen.
Silitin peukalollani Joelin kämmenselkää varoen hänen kädessä olevia johtoja, en edes tiennyt mitä nämä kaikki tekivät tai mittasivat. Onneksi minun ei tarvinnutkaan tietää.
Huomasin hänen liikuttavan pienesti peukaloaan. Pieni hymy ilmestyi huulilleni. "Joel kuuleks sä mua?" kysyin hiljaa. Hän yritti kietoa loput sormensa omieni ympärille.
"Niko tässä. Sä oot sairaalassa Rovaniemellä, kaikki on hyvin nyt", selitin blondin liikuttaessa luomiaan. Hän availi silmiään totutellen valon määrään. Viimein hän heräsi. Viimein.
Pian katseemme kohtasivat. Joelin silmistä näki, miten hukassa hän oli. Sattui edes ajatella, mitä kaikkea tämä pari päivää oli sisältänyt hänelle. Varmastikin vain yhtä Helvettiä, joka oli vain jäätynyt.
Joel
Olin hetken aikaa hiljaa tutkien vain katseellani sairaalahuonetta. Puristin Nikon kättä vähäisillä voimillani. Huokaisten suljin silmäni, väsytti aivan vitusti.
"Miks mä oon täällä?" kuiskasin käheällä äänelläni. Kuuntelin laitteiden tasaista piippaamista, mihin ihmeeseen tarvin näin monta mittaushommaa? "Sun mahassa on vitusti haavoja", brune kertoi hiljaa.
"So? Olisit jättäny mut vaa sinne", mutisin hiljaa. Kyynel karkasi poskelleni, mutta olin täysin tosissani. Olin taas vaihteeksi päässyt takaisin pohjalle, kaikki masensi, millään ei ollut mitään väliä.
"Mä en ikinä jättäis sua kuolemaan. Nytkää ei ollu kaukana et mä oisin menettäny sut. Me oltais. Sä oot nii tärkee monelle ihmiselle, ettet uskokaan", Niko kuiskasi, kuulin hänen itkevän.
En halunnut sitä. En halunnut nähdä häntä surullisena minun takiani. Olin vain helvetin sekaisin, en tiennyt miten tästä olisi pitänyt jatkaa elämää. Jos Niko olisi vain tiennyt kaiken.
"Mut kuka noi jäljet teki?" hän kysyi varovasti ja pyyhki sen yksinäisen kyyneleen poskeltani. Menin sanattomaksi, en pystynyt sanomaan sitä ääneen. Avasin silmäni katsoen brunen vihreitä.
"Jessica?" hän päätteli, pudistin vain pienesti päätäni. Ei ollut tällä kertaa eksästäni kyse. "Sen veli Jere? Ainaki sen nimissä oli se sininen pakettiauto", Niko kysyi jälleen, pudistin päätäni uudestaan.
"Kuka sitte? Sä tiiät et sä voit kertoo mulle mitä vaa", hän huokaisi ja katsoi minua huolestuneena. En kestänyt tuota katsetta, joten suljin silmäni huokaisten. "Aleksi puukotti mua", kuiskasin.
***
Aleksi..? 💀
Mulla on plääni millon saatte uuden kirjan, mut sitä ennen pitää olla 100 seuraajaa täynnä, teillä on muutama viikko aikaa, go 🤺
YOU ARE READING
You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️
Fanfiction(Valmis) Yö toisensa jälkeen kului kattoa katsellessa. Ei se muuttunut siitä miksikään, vaikka kuinka tuijotti. Välillä piti siirtyä ihastelemaan seiniä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja hyvää asentoa ei löytynyt...
