You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️

68. Järkeni irtisanoi itsensä

Pieni tw

Joel

Olin kuluttanut ihan tarpeeksi paljon aikaa kattoa tuijotellessa, joten päätin viimein tehdä asialle jotakin. En olisi välttämättä jaksanut, mutta siitä huolimatta nousin sängystä ylös lähtien eteiseen.

"Minne sä oot menossa?" Niko kysyi ja juoksi minut kiinni. "Kävelylle", ilmoitin sitoessa kengännauhoja. "Yksinkö?" hän jatkoi kyselemistään ja katsoi minua tarkkaavaisesti. Hän katsoi minua aina noin, kun hän oli minusta huolissaan.

"Nii", totesin mutisten ja puin takin päälleni. Välttelin pitämästä katsekontaktia Nikon kanssa, hän ei olisi päästänyt minua jos hän olisi huomannut mielialani. "Okei. Älä viivy kauaa", brune huokaisi sitten.

"En en", vastasin ja samassa olinkin jo ulkona. Laitoin kädet takkini taskuihin ja lähdin vain kävelemään eteenpäin. Puhelinkin jäi matkasta, mutta ihan tarkoituksella. En halunnut saada yhtään ilmoitusta keneltäkään.

Nopeutin askeliani, tiesin täydellisen paikan minne mennä. Ei varmasti se kaikista fiksuin idea, mutta menihän sekin paremman puutteessa. Vilkaisin vielä taakseni, en onneksi nähnyt ketään.

Vedin hupun päähäni kävellen pimenevässä illassa. Pakkasta oli muutama aste, kovin kauaa en voinut viipyä, ellen meinannut palelluttaa tällä kertaa tarkoituksella itseäni.

Pian pääsinkin perille. Otin käteni pois taskuista ja nojasin sillan kaiteeseen katsoen liikennettä. Autoja meni koko ajan ohi, seurasin niiden menoa hengittäen ulkoilmaa keuhkoihini.

Vilkaisin nopeasti ympärilleni, edelleenkään ketään ohikulkijaa ei näkynyt. Toisin sanoen kukaan ei ollut estämässä minua, ihan sama mitä aioinkaan seuraavaksi tehdä.

Hengitykseni alkoi käydä raskaammaksi, enkä edes ollut varma miksi. Ehkä kaiken tämän ahdistuksen ja näiden ajatusten takia? Tämän tulevan hermoromahduksen takia?

Samassa järkeni irtisanoi itsensä. Asetin käteni kylmälle ja jäiselle sillankaiteelle. Nostin jalkani alemmalle kaiteelle, en ollut enää sillalla. Tuijotin lumista maata hiljaisuudessa, autot ajoivat altani.

"Joel et sä voi", kuiskasin kyyneleiden alkaessa peittää näkökenttääni. En halunnut kuvitella sitä kipua, jonka olisin aiheuttanut laittamalla jalkani kaiteen yli ja tiputtautumalla alas.

En halunnut Nikon olevan minusta huolissaan. Hän ansaitsi pelkästään hyvää ja itselleen kumppanin, joka osasi tehdä hänet onnelliseksi. Minä en sitä osannut.

Hän ansaitsi parempaa kuin minä. Huolestutin hänet turhaan, en osannut aiheuttaa hänelle mitään muuta kuin harmia. Joten eikö olisi ollut kaikista helpointa, kun olisin vain luovuttanut?

Purskahdin itkuun poistuen kaiteen päältä, romahdin maahan itkemään nojaten itseäni kaiteeseen. Maa oli kylmä, mutta en jaksanut välittää siitä. Tämä kaikki oli silti liikaa.

Miksi ihmeessä mielialani vaihteli näin paljon? En ollut ikuisuuksiin ollut tässä samassa tilanteessa, miten tämä yhtäkkiä tähän päätyi? Olisiko minun vain pitänyt puhua Nikon kanssa?

Mutta mitä olisin hänelle sanonut? Mä tästä meenki tappaa itteni et haluutko estää? Mä en enää kestä tätä, pääsenks vaa pois? Mä oon pahoillani kaikest paskasta, pääset musta nyt eroon?

Itkin yksin sillalla hysteerisesti pää polviin haudattuna. Olin ihan helvetin väsynyt tähän kaikkeen paskaan, enkä jaksanut tätä enää sekuntiakaan, halusin vain jumalauta pois.

Painoin kynsiä kämmeneeni yrittäen rauhoittaa itseäni. "Älä oo nii heikko", mutisin itsekseni. Tämä olo oli syvältä perseestä. En halunnut tuntea näin, halusin vain olla onnellinen.

Enkä vain saanut päähäni mistä tällainen olo taas tuli. Eikö kaiken pitänyt olla hyvin? Minun ei tarvinnut kestää Jessicaa ollenkaan ja seurustelin Nikon kanssa, bändi menestyi ja omistin hyviä ystäviä.

Silti olisin vain halunnut hypätä alas, niin kaikki olisi ollut siinä. Mutta jokin vain piti minut kaiteen tälläpuolen. Ehkä Niko? Teki todella pahaa edes kuvitella, jos ja kun hän olisi saanut tietää mitä tapahtui..

***

Mitä se Hokka sitten tekee? 👀