Prinsessa?

~6~ Todista se

Pääsimme sisälle luokkaan. Tunsin tunnilta vain Didymen, mutta häntä ei tainnut läsnäoloni kiinnostaa. Harjoittelimme tasapainoilua, korkokengillä oikein kävelemistä ja muutamia tyylivinkkejä. Vielä emme päässeet kokeilemaan kaikkia niitä ihania juhlamekkoja ja muita asusteita, joita niin paljon odotin. Mutta tunti oli kiva, se oli viihdyttävä.

Ruokailussa olin Cecilin kanssa, johon törmäsin tunnin jälkeen käytävällä. Oli kiva nähdä häntäkin vähän pidemmästi.

Ruoan jälkeen oli opiskelua ja sitten tauko. Kello läheni kuutta ja minun oli aika palata huoneeseen. Onneksi minun ei tarvinnut odottaa kauaa yksikseni kun kuulin odotetun koputuksen.

Astelin ovelle ja avasin sen. Näin Eleazarin, ihan niinkuin sovimmekin. "Kiva, että pääsit", sanoin pyöräyttäen silmiäni. En olisi uskonut, että hän oikeasti vaivautuisi tulemaan tänne asti. Eleazar vilkuili taaksen ja kysyi sitten pikaisesti: "Pääsenkö sisälle?" Väistyin pois tieltä ja Eleazar tuli sisälle vetäen oven nopesti perässään kiinni. "Sä olet täällä salaa.", väitin. "Aha. Keneltä?" "Cornelialta tietenkin. Hän ei tykkää, että olet minun kanssa, tiedät sen itsekin" "Niin joo, mutta ei se voi mua määräillä." "Niinhän sä sanot, mutta silti sua kiinnostaa sen mielipiteet ja olet sen takia täällä salaa." Eleazar ei ilmeensä perusteella jaksanut enää puhua tästä aiheesta. "En ole", hän väitti.

"Todista se. Lähdetään kävelylle ja jos Cornelia tai joku muu tulee vastaan, sano että olet nyt mun kanssa, etkä kenenkään muun." "Et säkään voi mua määräillä. Mä olen sen kanssa, kenen kanssa haluankin olla ja en todellakaan ala kuuntelemaan tollasen pikkutytön määräyksiä", Eleazar sanoi kiihtyen.

"Kiitos. Sä voitkin sitten varmaan poistua" "Ai nyt sä häädät mut pois? Mä oon just vaivautunut tulemaan tänne katsomaan sua." "Mulla on täysi oikeus häätää sut täältä. Ala mennä!", aloin jo raivostua Eleazariin, hän ei arvostanut minua tippaakaan ja oli täällä vain säälistä. Hän läpsäisi minua poskelle, otti ylpeän ilmeensä kasvoilleen ja lähti sitten. Poskeeni jäi varmaan punainen jälki ja siihen kirveli ikävästi. Todella ystävällistä lyödä toista. Siinä vaiheessa olin jo täysin varma ettei hän jättäisi asiaa tähän, pystyin jo mielessäni kuvittelemaan, kuinka hän menisi valittamaan minusta jollekin opettajalle.

Ei kulunut kauaakaan kun ovea taas koputettiin. Avasin oven turhautuneena, mutta vaihdoin äkkiä ilmeeni positiiviseen, kun näin Claricen ja hänen takanaan Eleazarin. "Ai hei", tervehdin yllättyneenä Claricea. "Hei. Tulin puhumaan tänne äskeisestä välikohtauksestanne. Eleazar tuleppas sisälle-", Clarice sanoi ja viittoi Eleazarin takaisin huoneeseeni. "Mutta sinullekin näyttäisi olevan käynyt jotain." "Ai mitä?" "Poskesi, joku on lyönyt sitä." "Ai se", sanoin hiljaa. Voi ei, hän huomasi. "Eikun se tuli vähän aikaisemmin käytävällä, joku huitaisi minua puhtaasti vahingossa", selittelin samalla katsoen Eleazarin ilmettä, kun pelastaisin hänet tästä tilanteesta.

"Onko näin?" Nyökkäsin. "Sitten voimme siirtyä seuraavaan aiheeseen. Eleazar kerropa ensin mitä täällä tapahtui", Clarice sanoi. "Mm... no taisin vähän ylireagoida,... Gianna sanoi vaan, että sen pitäisi tavatakkin jotain muuta ja... mä... mä vaan suutuin ja sanoin sitä ärsyttäväksi", Eleazar valehteli. Ehkä se oppi, ettei kannata enää kannella tälläsistä asioista.

"Hyvä on. Haluatteko vielä selvitellä lisää, vai sovitaanko, että asia on nyt loppuunkäsitelty?" "Ei kiitos, tai siis Gianna olisko sulla vielä hetki aikaa, haluaisin jutella ihan kahdestaan?", Eleazar kysyi. Katsoin häntä kysyvänä, mutta vastasin silti: "Kyllä mä voin puhua", sanoin painottaen viimeistä sanaa.

Clarice lähti ja Eleazar istui tuolille ja aloitti: "Hyvä että pysyit hiljaa siitä lyönnistä, sillä se oli ihan tarkoitettu sulle. Täällä on saanut huomata sen, että toiset on vain ärsyttävämpää seuraa kuin toiset. Corneliaa kyllä jaksaa, sua ei todellakaan", Eleazar sanoi ja pystyin kuulemaan halveksuntaa joka tihkui hänen äänestään. Vai sellaista kiitosta.

Eleazar nousi ylös tuolilta ja lähti. Onneksi. Olen varma, että hän haluaa pysyä Cornelian kaverina ja sen takia kohtelee minua näin.

Ennen iltapalaa meillä ehti olla ruokahetki ja opiskelemista. Iltapalalla olin Cecilin kanssa. Minulla oli hyvin vaivaantunut olo. "Gia mennäänkö tonne?", Cecil kysyi ja osoitti Eleazarin ja muiden pöytää.

"Keksit sitten mulle lempinimen. Sä voisit olla vaikka Ceci", sanoin naurahtaen. "Sopii." "Mutta ei mennä noiden luokse, tai kyllä sä voit mennä. Mä en ole vaan enää väleissä Eleazarin kanssa, sori", pahoittelin. "Älä sä sitä pahoittele ja tietenkin mä tulen sun luokse." "Kiitos."

Menimme istumaan ikkunan viereiselle paikalle. Oli ihanaa katsella kauas metsään ja vielä kauemmaksi kaupunkiin.

"Mä luulen että mun pitäisi lähteä nyt Ceci." "Joo ei se mitään. Mä tulen kanssa, mutta meen vaan meidän huoneeseen", Ceci sanoi ja nousimme ylös. Hän lähti kolmanteen kerrokseen huoneeseemme ja minä jäin ensimmäiseen kerrokseen ja etsin Charlenen huoneen oven.

Koputin siihen varovasti, sillä en voinut tietää, kuka oven takana olisi. Oli pakko myöntää, että tämä kerros oli vaatimattomamman näköinen, kuin huoneemme kolmas kerros.

Sisältä kuului ääniä, kun joku käveli ovelle ja sitten avasi sen. Hän ei ollut Charlene, se oli ensimmäinen ajatus, joka mieleeni tuli.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Sori, tässä luvussa ei oikeen tapahtunut mitään.