Prinsessa?

~9~ Läheltä piti

Yllätyin suuresti näkemästäni. Edessäni oli kaunis käytävä vähän samanlainen kuin toisella puolella, mutta erojakin löytyi. Mietin pitkään, jatkaisinko matkaa vai tulisinko myöhemmin uudelleen, mutta tiesin ettei ovi, josta tulin olisi välttämättä aina auki, joten päätin jatkaa eteenpäin.

Käytävät olivat tyhjillään ja loistivat puhtaudesta. Matkallani huomasin, että puolissa oli paljon samoja asioita. Saleja, huoneita, mutkikkaisia käytäviä. Huomasin ikkunan josta viimein tietäisin, millä puolella olin.

Mutta kun katsoin ulos, en tunnistanut paikkaa. Näkymä oli varmasti takapihalle, mutta ei se takapihalta näyttänyt, ei todellakaan. Pihalla oli kauniisti laatoitettu maa, ihan niinkuin etupihallakin. Kukat ja puut kasvoivat särmästi näyttäen tietä linnaan ja linnasta kaupunkiin. Samanlainen hiekkatie kuin etupihallakin lähti mutkittelevasti alaspäin metsään ja sieltä kaupunkiin.

Piha oli ensiksi tyhjillään, kunnes ensimmäiset hevosvaunut tulivat näkyviin metsän tiheyksistä. Kuka tänne tulee, hän on varmasti matkalla juuri tälle puolelle.

"Kuules nuori nainen." Säikähdin totaalisesti ääntä, joka kuului jollekin naiselle, ehkä keski-ikäiselle. Käännyin pikaisesti ympäri. "Eikös sinun pitäisi olla toisella puolella?", nainen jatkoi. "Öhm... pitäisi", vastasin syyllisenä. "Hyvä. Mene sitten sinne äkkiä ennen kuin joku toinen huomaa. Minä en sinua paljasta, mutta muut eivät välttämättä katso hyvällä tuntemattomia vieraita." "Kiitos", kiitin sekavien ajatusten vallatessa pääni ja lähdin kävelemään kiltisti ovelle, josta olin tullutkin.

Onneksi muistin juuri ja juuri mistä olin tullut. Ovi oli edelleen raollaan ja pääsin pujahtamaan pimeään käytävään. Kävelin ripein askelin käytävän toiselle ovelle, mutta sitten pysähdyin äkillisesti.

Pystyin kuulemaan kun joku käveli lähemmäksi. Sydämeni laukkasi kiivaasti, kun askeleet vain lähenivät ja tulivat kohdalleni, mutta ne eivät pysähtyneet, eivätkä kääntyneet tänne, vaan menivät ohitseni. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin matkaa.

Astelin käytävällä, jossa alkoi näkyä jo muutamia muitakin opiskelijoita. Oppitunnit olivat juuri loppuneet ja kaikki olivat tauolla. Suunnistin kohti huonettani ja juuri kun olin ovella, kuulin äänen: "Gianna, Gianna." Se oli opettaja Melody. Käännyin ympäri ja kohtasin hänen tummanvihreät silmänsä. "Niin?" "Tulisitko mukaani?" "Miksi?", ihmettelin. Oliko se joku sittenkin kertonut vierailustani toisella puolella. Hengitykseni tiheni jälleen kerran kun lähdin kulkemaan hänen perässään portaille päin. Kävelimme portaat alas ja jäimme toiseen kerrokseen.

Pysähdyimme oven 39 kohdalle. Yritin miettiä miksi Melody oli tuonut minut juuri tälle ovelle, mutta sitten muistin: tämä olisi Eleazarin, Didymen ja Cornelian huoneen ovi.

Melody koputti oveen kolmesti, jonka jälkeen Cornelia avasi sen hymy kasvoillaan. Näytin ilmeilläni heti selväksi ettei minulla ollut mitään hajua miksi Melody oli tuonut minut tänne. Astelimme sisälle huoneeseen. Myös Eleazar ja Didyme olivat paikalla.

"Selvitetään nyt tämä asia. Gianna oletko ollut tänään tunneilla?" "Tietysti olen", vastasin hämmentyneenä. Miksi hän tuollaista kysyi? "Kahdella viimeisellä tunnilla?" "En." Jäinkö minä oikeasti kiinni siitä vierailusta? "Missä olit?"

"Mihin nämä kysymykset liittyy", esitin vastakysymyksen ennen kuin vahingossa paljastaisin jotain salaista. "Nämä nuoret väittävät, että sinä olet sotkenut heidän huoneensa." Vasta silloin tajusin katsoa ympärilläni olevaa kaaosta. Sen jälkeen pääni löi vain tyhjää. Mitä ihmettä?

"Miksi minä olisin vaivautunut sotkemaan tämän huoneen?" "Sinun motiiveista emme tiedä, mutta näiden nuorten mukaan olet ainoa kuka tietää että tämä huone on Cornelian, Eleazarin ja Didymen." "Sekö tekee minusta sotkian?" "Lisäksi teillä ei ole kovinkaan puhtaat välit, mutta edes sillä syyllä toisten huoneisiin ei murtauduta."

"Ei minulla ole edes avainta", puolustin itseäni. "Sekin vielä, Eleazarilta on juuri hävinnyt avain ja hän epäilee siitä sinua. Oletko käynyt sotkemassa tämän huoneen?", Melody kysyi vakavalla äänellä.

"Ensiksi olen ollut koko taukoni kolmannessa kerroksessa, missä huoneeni on. Toiseksi en usko että olen ainoa, kuka tietää ketä tässä huoneessa asuu. Olen varma että alakerran yhdeksännessätoista huoneessa yksi tyttö tietää myös ja tietenkin kaksi luotettavaa huonekaveriani. Kolmanneksi voin vakuuttaa että avainta minulla ei ole. Ja kyllä. Voin sanoa, että meillä ei ole kovinkaan puhtaat välit. Tuo Eleazarkin on nimittäin lyönyt minua."

"Oliko tuo viimeinen lause totta?", Melody kysyi ja siirtyi katsomaan Eleazaria. Eleazar vilkaisi minua murhaavasti ja sanoi sitten vakavalla äänellä: "Ei." "Vai niin. Kumpaa pitäisi uskoa?" "Clarice on nähnyt sen jäljen", kerroin. "Mitä hän sanoi?" "Valehtelin että se oli tullut käytävällä vahingossa, koska en halunnut Eleazarille ongelmia", paljastin. "Hän valehtelee. En ole ikinä lyönyt Giannaa", Eleazar väitti. "Tästä on tulossa nyt loputon väittely. Ketään ei pystytä todistamaan syylliseksi, joten ehdottaisin teitä pysymään jatkossa kaukana toisistanne, tai teidät joudutaan siirtämään pois samoilta tunneilta." "Se olisi vain hyvä asia", Cornelia sanoi hiljaa. "Pysykää sovussa tai saatte kaikki häädön täältä akatemiasta", Melody sanoi vielä varoittavasti ja lähti sitten ulos huoneesta.

"Vielä me saadan sut pois tästä prinsessa-akatemiasta", Cornelia sanoi painottaen viimeistä sanaa. "Ette noin huonoilla valheilla", sanoin takaisin ja lähdin sitten itsekkin pois.

Palasin takaisin yläkertaan huoneeseeni. Siellä oli jo Gwen ja Ceci. "Sulla taisi olla tauko", Gwen sanoi haukotellen. "Niin ja heti kun tauko päättyi, olin syyllinen." "Mistä?", Ceci kysyi. "Cornelia, Eleazar ja Didyme sanoi että olisin sotkenut niiden huoneen. Melody Greenfordkin tuli paikalle ja saatiin kaikki melkein häätö tästä akatemiasta." "Vaikka sä et ollut syyllinen." "En tietenkään."

Seuraava kuukausi meni Corneliaa, Eleazaria ja Didymeä vältellessä, joka onnistui vieläpä ihan hyvin. Linnan toiselle puolelle en ole uskaltanut mennä enää uudestaan, toisaalta en ole saanut siihen mahdollisuuttakaan.

Olin päättänyt mennä katsomaan Charlenea. Kävelin portaita alas päin. Olin juuri tullut päivälliseltä ja kävin huoneessamme viemässä joitain opiskelutavaroita jotka olin raahannut päivälliselle mukaan.

Saavuin ensimmäiseen kerrokseen ja koputin Charlenen oveen. Joku avasi oven. Se ei ainakaan ollut Charlene, eikä Laverna, vaan se tyttö, joka oli viettänyt aikaa eräiden kanssa, joiden nimiä en halunnut edes muistella.

"Sä olet varmaan Gianna?", nuori nainen sanoi kysyvästi. "Olen ja sä olet...?" "Angelica Venn", hän vastasi. "Mistä sinä tiesit nimeni?", kysyin, sillä halusin kuulla mitä Didyme ja muut olivat puhuneet minusta. "Didymeltä. Sä varmaan tiedät, kuka hän on." "Tiedän. Kertoiko hän muutakin kuin nimeni?", utelin.

"Mm... että se ei tunne sua kovinkaan hyvin...", Angelica vastasi ihmetellen. "Haluaisiko se tutustua muhun?" "Kai... enmä tiedä. Kuinka niin?" "Puhuiko se minusta negatiiviseen sävyyn." "Ei...? Olisiko syytä?" "Meillä on vaan huonot välit sen kahden muun kaverin kanssa", selitin. "Cornelian ja Eleazarin?" "Niin." "Ai. No en ihmettele. Ne on vähän sellasia, että pitää pysyä heidän mieleisinä, jos aikoo olla niiden kaveri." "Ai sä olet sitä mieltä?", ihmettelin. "Niin, mutta onneksi Didyme on erilainen, kun ne  eivät ole lähettyvillä." "Kiva kuulla."

"Tulitko sä etsimään jotakin?", Angelica kysyi. "No joo. Sun huonekaveria." "Yksi on sisällä, toinen ei, mutta mä en ehdi jäädä auttamaan sua", Angelica sanoi ja lähti.

Kävelin peremmälle huoneeseen ja kohtasin Lavernan. "Ai sinä... tiedätko missä Charlene on?", kysyin hämmentyneenä. "Mm.. sillä oli jotain menoa, mutta sä voit olla mun kanssa, jos siis haluat", Laverna sanoi ystävällisesti. "Kiitos", sanoin ja istuuduin hänen tuolilleen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~