Istuin Loganin vieressä linnan etupihalla penkillä. Toisella puolellani istui Lucinda, Zac ja Veronica. Suuri osa vieraista oli ulkona, osa istui ja osa seisoi. Loput vieraista olivat sisällä, heistä moni seisoi ikkunoiden luona odottamassa jännittyneinä pian alkavaa esitystä. Lyhyen ulkona pidetyn puheen jälkeen ensimmäinen raketti sytytettiin, se kiisi ilmaan ja räjähti korkella taivaalla punaisen ja sinisen värisenä. Hymyilin itsekseni, kaikki muutkin tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Olin aina tykännyt raketeista ja tämä kerta tuntui aivan erityiseltä, tulisin muistamaan tämän hetken ikuisesti. Ensimmäistä rakettia seurasi useat seuraavat raketit. Ne olivat hienon värisiä ja muotoisia, erittäin kauniita. Kaikki oli suunniteltu täydellisesti.
~~~
Raketteja ammuttiin vielä pitkään. Huomioni kiinnittyi kuitenkin linnan takaa tuleviin hevosvaunuihin. Nyt oli viimein koittanut tämä kauan odotettu aika kun minut ja Logan vietäisiin valkoiseen linnaan. Logankin huomasi hevosvaunut, hän vilkaisi minua hymyillen ja katsoi sitten taas lähestyviä vaunuja.
Juhlavieraat väistyivät tieltä ja istumassa olleet vieraat nousivat seisomaan. Neljä valkoista hevosta ja mustat vaunut valkoisine istumapaikkoineen lähestyi meitä juhlallisesti. Minun olisi tehnyt mieli mennä silittämään hevosia, ne näyttivät niin sileiltä ja pehmeiltä. Hevosten harjat hulmusivat niiden astellessa kauniisti kohti meitä. Vartijat pitivät huolen että kaikki menisi hyvin, he pitivät tietä auki ja vieraita hillittyinä.
Ulkona oli alkanut jo hämärtyä, mutta vaunuihin oli asetettu kauniit koristelamput, jotka näyttivät valoa. Vaunun kulmissa oli myös kauniit vaaleanpunaiset ruusukimput.
Minä ja Logan nousimme seisomaan hevosvaunujen pysähtyessä kohdallemme.
Yksi ratsastaja hyppäsi kyydistä ja avasi meille katottoman vaunun oven. Ratsastaja näytti ensin minulle tietä kädellään.
"Pidä hauskaa", Lucinda kuiskasi juuri ennen kuin nousin kyytiin ja istuin vaalealle pehmustetulle penkille. Logan istui vasemmalle puolelleni.
"Varmasti", sanoin tytölle hymyillen pienen kaiteen yli ja vilkutin pienesti.
Ratsastaja varmisti oven menneen kiinni ja hyppäsi takaisin hevosensa selkään. Hän näytti toiselle ratsastajalle merkin että oli aika lähteä.
Vaunut lähtivät nytkähtäen liikkeelle. Tiesin, että kaupungin kaduilla olisi todella paljon ihmisiä odottamassa juhla-ajoamme. Linnassa olleet juhlavieraat lähtivät seuraamaan meitä muutamien metrien päässä kulkien. Heidän tiensä, - jotka vielä valkoiseen linnaan tulevat - johtaa eri kautta, suorinta tietä toiseen linnaan, että he ovat hyvissä ajoin paikalla. Kaikki eivät sinne kuitenkaan pääse, sillä valkoinen linna on pienempi kuin akatemian vaaleanpunainen linna.
Saavuttuamme kaupungin vilkkaammalle kadulle, sain huomata olevani oikeassa; katujen varsilla oli paljon ihmisiä, jopa enemmän kuin olin kuvitellut. Minua jännitti olla niin monen ihmisen edessä, mutta yritin silti pysyä rauhallisena ja vilkuttaa ystävällisesti hymyillen paikallaolijoille. Erittäin monet kuvasivat meitä puhelimillaan ja kameroillaan.
Jotkut, varsinkin lapset olivat niin innoissaan että minun olisi tehnyt mieli halata heistä jokaista. Joku pieni tyttö huusi innoissaan vanhemmilleen:"Kato prinsessa ja prinssi tulee!" Miten ihanaa että he pitivät Logania prinssinä, sillä sitä hän oli minulle. Halusin vain hänet enkä ketään muuta.
Kuljimme tuttua joen vartta, tätä samaa tietä olin kävellyt useasti kun minulla ei ollut vielä mitään tietoa siitä että jonain päivänä olisin koko valtakunnan prinsessa. Ajatus tuntui vieläkin epätodelliselta, sellaiselta ihanalta unelta, josta kuitenkin aamulla heräisin toiseen todellisuuteen.
Joen varrella kulkevasta tiestä heräsi paljon vanhoja muistoja Elenan ja Aedanin kanssa. Hetkinen, Aedanin! En ollut nähnyt tuota poikaa pitkään pitkään aikaan. Hän oli ollut yksi läheisimmistä ystävistäni heti Elenan jälkeen minun ollessa vielä todella nuori. Pojalla oli tummat pikkuisen kiharat hiukset ja kirkkaan siniset silmät. Hän tykkäsi käyttää kaikenlaisia huppareita ja hän rakasti suklaata aivan niinkuin minäkin. Meillä oli tapana kävellä tätä tietä kaupungin pienelle suklaakojulle, jossa vanha mies myi meille suklaata alennushintaan sillä olimme hänen vakioasiakkaansa.
Yhtäkkiä tajusin että tämä reittimme toisiaan menee aivan kotini vierestä.
Kotini kohdalla en voinut malttaa olla kertomatta siitä Loganille.
"Tässä mä asuin", kerroin Loganille ja osoitin taloamme. Logan kääntyi katsomaan sitä ja hymyili sitten minulle.
"Kohta sä oot vähän isommassa kodissa, mun kanssa."
Vaunut kaarsivat oikealle puistoa kohti menevälle tielle. Siellä oli aina, varsinkin keväisin ja kesäisin kauniita vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja. Ja niin oli nytkin. Puisto oli tismalleen samannäköinen kuin muistinkin. Tämäkin oli minulle erittäin tuttu paikka, sillä Aedan asui täällä ihan lähellä.
Pienen pompun saattelemana tie kulki puistoon. Puisto oli valaistu kauniisti ja tunnelmallisesti. Nurmikko oli leikattu siistiksi ja kukka-asetelmat oli tarkoin istutettu. Puiston lehtipuiden lehdet olivat kauniin vihreät ja niiden oksilla lepäsi tunnelmavaloja. Puisto oli kaikin puolin kaunis.
Yhtäkkiä näin sen mitä olin kaivannut, Aedan seisoi puiston laidalla mustaan huppariin ja sinisiin farkkuihin pukeutuneena. Hänen hiuksensa olivat pikkuisen sekaisin ja kasvaneet viime kerrasta. Sydämeni syke kiihtyi. Jokin oli kuitenkin vialla, Aedan ei näyttänyt siltä miltä olin ajatellut hänen näyttävän. Pojan kasvoista näkyi pieni ahdistus jota hän yritti kaikin tavoin peittää, mutta tunsin hänet liian hyvin.
"Anteeksi, voitteko pysäyttää hetkeksi?" pyysin ratsastajilta niin kovaan ääneen että he pystyivät kuulemaan pyyntöni. He eivät katsoneet minua, hiljensivät vain vauhtia ja lopulta pysäyttivät hevoset. Olin varma että he olisivat halunneet kysyä minulta vähintäänkin että miksi ihmeessä, mutta olin niin malttamaton etten jäänyt odottamaan. Nousin vain ylös, avasin oven ja juoksin mekossani ja korkokengissäni juuri ja juuri pystyssä pysyen Aedanin luokse. En välittänyt ollenkaan siitä mitä mieltä muut olisivat teoistani, minun oli vain päästävä pitkästä aikaan lähelle ystävääni.
"Täällähän sä oot", sanoin viimein päästyäni pojan luokse.
"Niinpä", hän sanoi ja yritti hymyillä minulle. "Paljon onnea, prinsessa", Aedan sanoi ja halasi minua pikaisesti.
Kiitin hiljaa ja katsoin poikaa hänen kauniisiin silmiin.
"Mikä sulla on?" kysyin varovasti. Näin sivusilmällä ympärillämme olevan paljon väkeä. Äänet kovenivat, vartijat joutuivat oikeasti töihin. Minua kiinnosti vain Aedan, kaikki muu sumeni ympäriltäni.
"Gianna, mene takaisin vaunuihin", yksi vartija yritti käskeä minua. En välittänyt hänen sanoistaan. Yritin vain tulkita Aedanin surullista katsetta, josta tuli mieleen hiljainen sammunut tuli.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin uudelleen, mutta poika pysyi vaiti. Hän painoi päänsä alas ja nieli kyyneliään. Katsoin häntä huolestuen kokoajan enemmän ja enemmän. Pieni ahdistus pyrki kehooni, mitä on tapahtunut?! En saanut katsettani irti Aedanista.
"Gia, Gia", Loganin tuttu rauhoittava ääni kutsui. Hän tarttui kädestäni kiinni ja yritti saada huomioni. Aivoni eivät vastaanottaneet enää mitään selkeää. Kaikki muutui vain sumeaksi sekamelskaksi pääni sisällä. Halusin nyt vain jutella Aedanille ja tietää mikä hänellä oli hätänä.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Hyvää pääsiäistä kaikille!!
YOU ARE READING
Prinsessa?
Teen Fiction"Älä ikinä luovuta, jos sinulla on pienikin mahdollisuus voittaa." ...................................................................... Tarinan edetessä kirjoitustyyli sekä juoni tulevat muuttumaan. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa kirjoittaa ens...
