Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 16: Onnellinen?

TW: Tässä luvussa on vähän smuttia joten lukeminen omalla vastuulla. :D

Aleksi

Katsoin Ollia, joka puolestaan katsoi maahan. Mikä hänen oli? Hän oli huutanut minulle. Olli ei ikinä huuda. "Mikä sulla on? Onko kaikki hyvin?" kysyin varovasti. Olli ei vastannut. Hän oli sanonut olevansa rakastunut minuun. Mutta miksi minuun? En oikein tiedä mitä sanoa. "Olli mä en aikonut sanoa etten mä...pidä susta" sanoin. Olli nosti katseensa. Näin kyyneleen joka valui tämän poskea pitkin. "Sun on ihan turha esittää" hän sanoi tiukasti. Sitten hän purskahti itkuun ja juoksi pois. "Olli! Odota!" huusin tämän perään. Teki mieli juosta Ollin perään mutta ehkä oli parempi antaa tämän olla hetki yksin.

---

Joonas

Olin ollut Nikon luona jo jonkin aikaa. Päätin että voisin jo alkaa lähteä. Olimme puhuneet kaikenlaista. Niko kertoi että jos kaikki menee hyvin niin hänet kotiutetaan parin viikon kuluttua. Nousin ylös mutta Niko tarttui käteeni. "Mikä unohtui?" hän kysyi kiusoittelevasti. Nojauduin suutelemaan Nikoa. "Miten mä voisin unohtaa" sanoin ja naurahdin. Sitten lähdin. Kotiin mennessäni kävelin taas sen saman laiturin ohi. En halunnut muistella sitä iltaa kun.....tuo laituri meinasi jäädä viimeiseksi asiaksi minkä ikinä näkisin eläessäni. Mutta laiturilla istui joku. Hän oli riisunut sukat ja kengät. Hän istui laiturin nokassa ja heilutteli jalkojaan. Hän aikoi selvästikin mennä veteen. Mutta miksi hänellä ei ollut uimapukua? Silloin tajusin. Muistin kuinka itse olin silloin siellä. Nopeutin kävelyä. Kuka tuo ikinä onkin en voinut antaa hänen tehdä sitä. Kun pääsin lähemmäs tajusin kauhukseni että tunsin tuon henkilön. Se oli Olli. "Olli! Seis! Mitä sä teet!?" huusin ja juoksin laiturille. Olli oli juuri laskeutumassa veteen. Hän käänsi katseensa minuun. Näin hänen itkeneet kasvonsa. "M-mee pois Joonas. En halua että sä oot näkemässä" hän sanoi hiljaa. Pääsin laiturille. "Ei Olli. Älä tee sitä! Mä en tiedä mitä on tapahtunut mutta sulla ei oo mitään syytä tehä tätä!" sanoin. Kyyneleet valuivat Ollin poskia pitkin. Yleensä Olli oli se joka auttoi muita. Miten hän oli yhtäkkiä noin maassa? "Mee nyt vaan pois. Mä pyydän. Älä tuu yhtään lähemmäs" Olli sanoi. En mennyt lähemmäs mutta en myöskään lähtenyt. "Olli kiltti älä" sanoin ja ojensin käteni. "Tuu pois. Tai kerro edes miks sä haluat tehdä tän?" sanoin pitäen kättäni yhä ojennettuna. "Mä oon rakastunut....mutta m-mä oon varmasti pilannut kaiken jo" Olli sanoi ja laskeutui yhden askelman verran. "Kuka se on?" kysyin. Olli nielaisi ja epäröi hetken. "Aleksi..." hän sanoi hiljaa. Silloin tiesin että ymmärrän Ollia liiankin hyvin. Rakastuminen omaan ystävään ei ollut helppoa. "Miten sä oot pilannut kaiken?" kysyin. Olli nyyhkäisi. "M-mä kerroin mun tunteista j-ja musta tuntuu että se oli virhe j-ja mä huusin Aleksille. Mä oon ihan hirvee ihminen!" hän selitti ja laskeutui alemmas. Nyt hänen jalkansa olivat jo vedessä. "Olli mä ymmärrän täysin miltä susta tuntuu just nyt vähän liiankin hyvin ja sä tiedät sen mutta oo niin kiltti ja tule pois" sanoin. Otin varovasti askeleen lähemmäs Ollia. "Mä en halua enää elää!" Olli parahti ja purskahti itkuun. "Olli kiltti sä et halua tätä. Sä et halua tehdä samaa mitä mä yritin" sanoin. Olli ei ollut kuulevinaan vaan laskeutui alemmas. "Me voidaan varmasti selvittää tää toisellakin tavalla" sanoin. Olli vain itki. Minäkin alkaisin pian itkeä. Miten ihmeessä estän parasta kaveriani tekemästä itsemurhaa? "Olli mieti meitä, sun kavereita. Mieti jos sä kuolet. Mieti miten surullisiksi me tullaan" sanoin jo hieman epätoivoa äänessäni. Se näytti tepsivän. Olli nousi ylös ja tarttui ojennettuun käteeni. "En mä voi tehdä sitä Joonas. Sä oot oikeassa" hän sanoi. Vedin hänet halaukseen. Nyt oli minun vuoroni lohduttaa Ollia. Siinä minä silitin Ollin selkää ja vakuuttelin että kaikki järjestyy. Vaikka en minä varmasti ollut yhtään niin hyvä lohduttamaan kuin Olli itse. Mutta eihän hän itseään voinut lohduttaa. Juuri silloin kuulin juoksuaskelia takaani. "Täällähän sä oot! Ai Joonas säkin oot näköjään täällä". Se oli Aleksi. Hän oli hengästynyt juostuaan. "Mä tulin tänne koska tiesin että Olli varmasti menisi tänne" hän selitti. Nyökkäsin halaten edelleen nyyhkyttävää Ollia. "Mä tulin just ajoissa estämään Ollia" sanoin ja silloin Aleksi huomasi Ollin kengät laiturilla. "Voi Olli..." hän aloitti mutta ei ilmeisesti saanut sanoja suustaan. "Mä kuulin mitä sä teit" hän sanoi sitten minulle. Kyllä minä arvasin. "Olli oli tossa portailla laskeutumassa veteen kun mä tulin" sanoin. Aleksi näytti kauhistuneelta. "Onneksi sä ehdit estämään sen" hän sanoi. Sitten hänen ilmeensä meni vähän vaisummaksi. "Sä varmasti kuulit jo mitä kävi" hän sanoi hiljaa. Nyökkäsin. "Mä en ehtinyt vastata. Olli huus mulle" Aleksi selitti. Nyökkäsin. Senhän minä tiesin jo. Kuulin Ollin itkun yltyvän. Hän selvästi katui sitä. "Mä en olis ha-halunnu mä e-en tiedä mikä mulle tuli" kuulin Ollin sopertavan jostain nyyhkytyksen seasta. "Kyllä mä tiedän että sä et huutais mulle" Aleksi sanoi. Kesti jonkin aikaa saada Olli edes vähän rauhoittumaan. Lopulta hän irrottautui halista. Ojensin hänelle nenäliinan johon tämä niisti nenänsä. Hän oli kuitenkin vielä hieman itkuinen. "Ootko valmis puhumaan?" kysyin rauhallisesti. Olli pudisti päätään. "M-mua pelottaa että mä huudan taas" hän sanoi. Aleksi tuli halaamaan häntä. "Et sä huuda Olli. Sä et ikinä huuda jos sä et oikeesti oo vihanen" hän sanoi.