Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 78: Lintu

Niko

Silitin Joonasta, joka itki ja vapisi sylissäni. Joonas rutisti minua tiukasti ja minä pidin käsiä hänen ympärillään. "Shh älä itke rakas. Ei oo mitää hätää. Mä oon tässä" kuiskasin pojan korvaan. Silloin Joonas alkoi yökätä taas. Otin nopeasti ämpärin ja hän oksensi siihen. Oikeastaan hän oksensi nyt pelkkää limaa, koska edellisellä kerralla oli varmasti tyhjentynyt jo koko mahalaukku. Hän vapisi entistä enemmän. Pyyhin hänen suupielensä ja käärin hänet sitten vilttiin ja otin tiukkaan halaukseen. Joonas vain vapisi ja nyyhkytti hiljaa. "Shh" kuiskasin ja silitin hänen selkäänsä. Joonas raukka. "Saisiko sä jotain alas ni tulis parempi olo?" kysyin mutta Joonas pudisti päätään. Joonaksen itkulle ei näkynyt loppua. Tuuditin häntä sylissäni ja kuiskailin lohduttavia lauseita hänen korvaansa. "Shh kaikki järjestyy kyllä". Lopulta Joonas nukahti. Laskin hänet takaisin vuodesohvalle ja peittelin hänet viltillä. Silloin Tommi tulee olohuoneeseen. "Onks tääl kaikki ok?" hän kysyy. "Joo mut Joonaksella on tosi paha darra ja sen lisäks se on edelleen ihan paskana Aleksin kuolemasta" sanoin. Tommi nyökkää ja menee keittämään kahvia. Joelkin nukkui vielä. Hänellä taitaa myös olla kova darra koska hän joi myös tosi paljon eilen. Ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin Joonas. Olin oikeasti pelännyt Joonaksen puolesta kun hän oli niin kännissä ja lopulta jalat olivat pettäneet alta ja hän oli lyyhistynyt minun syliini. Olin sitten kantanut hänet Tommin kanssa Tommin ja Joelin kämpälle ja laittanut sohvalle nukkumaan. Toivottavasti Joonakselle ei kehity mitään alkoholiongelmaa. Juuri silloin Joel laahusti makuuhuoneesta. Hän nappasi buranapaketin pöydältä ja nielaisi yhden pillerin. "Vittu kuolen" hän parahtaa. "Onks toi elos viel?" hän lisää ja katsoo Joonasta, joka kuorsaa sohvalla. "On se just ja just" sanon. Tommi tuli pian olohuoneeseen mukanaan neljä kuppia mustaa kahvia. Juuri tätä tarvitaan kun on darra. Tasoittava on myös hyvä vaihtoehto mutta juuri nyt ei todellakaan tee mieli alkoholia. Ravistin Joonasta olkapäästä. "Rakas" kuiskaan. "Mhhhh" Joonas puuskahtaa. "Otatko kahvii?" kysyn. "Tänne se kuppi" Joonas sanoo ja ottaa kupin kädestäni ja ottaa siitä ison kulauksen. Arvasin että hän tarvitsee tuota nyt.

---

Joel

Juomme kaikki kahvia ja olemme ihan hiljaa ja teemme kuka mitäkin. Tommi räplää puhelinta. Niko istuu Joonaksen vieressä ja silittää tämän olkapäätä samalla kun he molemmat juovat kahvia. Joonas näytti kyllä harvinaisen pahoinvoivalta. Hän oli myös surullisen näköinen. Me kaikki olemme surun murtamia Aleksin takia. Hän oli niin nuori. Hänellä oli koko elämä edessään. Meillä kaikilla oli edessä maailman valloitus. Ja nyt me joudumme tekemään sen ilman Aleksia. Mutta tiedän, että hän katsoo meitä tuolta jostain ylhäältä ja on meistä todella ylpeä. Hän on nyt meidän bändimme suojelusenkeli. Emme unohtaisi häntä ikinä. Katselen Aleksin Instagramia. Ihan vain huvikseni. Hänen viimeiseksi jäänyt julkaisunsa on kuva hänestä keikkapaikalla ja kuvan alla hän hehkuttaa sitä, miten hänestä on niin kivaa päästä pitkän tauon jälkeen keikalle. No, nyt hän ei enää ikinä olisi keikalla. Ainakaan siinä muodossa kuin ennen. Mutta hänen muistonsa kulkee aina mukanamme minne ikinä menemmekään. Huomasin, että kyyneleitä valui poskilleni. Tommi ilmeisesti huomasi sen, koska hän tuli istumaan viereeni ja veti minut haliin. Nojasin Tommin olkapäähän ja annoin kyyneleiden valua. "Kyllä se siitä Joel. Meillä kaikilla on ikävä Aleksia" hän kuiskasi. "Miks sen piti kuolla? Se oli nii nuori" nyyhkytän Tommin olkapäätä vasten. Hän vain silittää selkääni. Juuri silloin ikkunasta alkoi loistaa auringon valo. Se valaisi olohuoneen. Se paistoi suoraan puhelimeen, jossa oli edelleen auki Aleksin Instagram kuva. Silloin kuulin niiskutusta vuodesohvan suunnalta. Joonas itki myös Nikon sylissä. Tämä on meille kaikille raskasta. Niko tuudittaa Joonasta sylissään. Hänenkin poskillaan valuu kyyneleet. Vilkaisen ulos ikkunasta. On aurinkoinen päivä. Aleksi olisi pitänyt siitä. Hän rakasti aurinkoa ja kesää. Puun oksalla ikkunan ulkopuolella istui lintu. Se lauloi kauniisti. Jos oikein tunnistan, lintu on satakieli. Se oli Aleksin lempi lintu. Hän aina puhui siitä miten kauniisti tuo kyseinen lintu laulaa.
"Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt vajoaa se maahan on multaa. Näet sen silti kukkana aina. Muistot on kalleinta kultaa" kuulen Nikon laulavan hiljaa. Pyyhin kyyneleitä. Niinhän se on. Muistot on kalleinta kultaa. Aleksia ei enää ole. Mutta hän elää ikuisesti muistoissamme ja sydämissämme. Aurinko paistaa kauniisti ja kuuluu linnun laulua. Aleksi olisi toden totta pitänyt tästä. Juuri silloin tapahtuu jotain ihmeellistä. Lintu lentää puusta ikkunalaudalle. Se katsoo meitä hetken, kunnes levittää siipensä ja lentää pois. Se lensi pois aivan kuten Aleksi. Aleksi on taivaassa nyt. Ehkä hän saa nyt olla vapaa ja ilman kipuja. Vapaa kuin lintu. Ehkä me tapaamme hänet sitten siellä ylhäällä joskus. Hän olisi meitä vastassa. Sitten olisimme kaikki taas yhdessä. Olen joskus kuullut sanonnan että ihminen kuolee vasta sitten kun täällä maan päällä ei ole enää ketään, joka muistaisi hänet. Se ajatus tuo lohtua, mutta samalla se itkettää. Kyyneleet vain tulvivat silmistäni. En pysty lopettamaan. On ihan helvetin ikävä Aleksia. Hän oli niin sanottu "puuttuva palanen". Hänen liittyminen bändiin oli paras asia ikinä. Hän ikään kuin pelasti hajoamispisteessä olleen bändimme. Ja nyt hän oli poissa. Meitä oli taas vain viisi.

---

Joonas

Itken taas Nikon sylissä. Eilinen ja tämä päivä ovat olleet pelkkää itkemistä. Olen itkenyt niin paljon että silmät ja koko naama ovat ihan turvoksissa. Minulla on vain niin vitun paska olo juuri nyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Fyysisesti minua oksettaa darran takia ja henkisesti olen vain niin paskana Aleksin kuolemasta että en tiedä miten ikinä selviän tästä. Siitä on aikaa kun viimeksi olin näin hajalla. Ja nyt itken ja huudan pahaa oloa ulos aviomieheni sylissä. Väkisinkin aloin yliajattelemaan että mitä jos menettäisin Nikon? Mitä jos Niko kuolisi? Se olisi hirvein asia ikinä. En toipuisi siitä ikinä. Nikon T-paita on jo niin märkä, että sillä kyllä voittaisi märkä T-paita kisan. Kyyneleet valuvat silmistäni niin vuolaasti että edes Niagaran putoukset eivät vedä vertoja tälle. Sitä vain tulee ja tulee. Loppua ei näy. Vapisen hullun lailla. Kai minulla alkaa olla huono olo jo senkin takia että en ole syönyt mitään eilisen päivän jälkeen. Baarissa ei tullut syötyä mitään muistaakseni ja sairaalassa ennen niitä hirveitä uutisia söin vain yhden patongin. Pikkuhiljaa itku laantui. Sitten vain olin Nikon lämpimässä sylissä ja niiskutin. "Joonas haluutko jotai syötävää?" Niko kysyy. Nyökkään. Ruoka kyllä varmaan tekisi hyvää. Niko nousi ja meni keittiöön. Pian hän palaa mukanaan pari voileipää. Syön leivät varovasti. Minulla on kuitenkin vielä vähän oksettava olo. Ehkä tämä helpottaa kohta kun verensokerit nousevat.

---

Olli

Makaan sängyssä. Olo on tokkurainen. Muistan eilisestä vain sen että Aleksi....ja sen jälkeen minut oli raahattu tänne huoneeseen kun olin kiljunut ja pistänyt vastaan minkä jaksoin. Kyyneleet nousevat silmiini kun mietin Aleksia. Juuri silloin hoitaja tuli huoneeseen. "Ootko sä ihan kunnossa? Eilinen oli varmasti raskas päivä" hoitaja kysyy. Pudistan päätäni kyyneleiden valuessa poskilleni. "No söisitkö kuitenkin jotain?" hoitaja kysyy. Pudistan päätäni ja käperryn sikiöasentoon. Yritin pidätellä itkua. Hoitaja ei sanonut mitään. Hän vain lähti huoneesta. Purskahdan lohduttomaan itkuun ja painan kasvot tyynyyn. Minulla on nyt jo aivan järjetön ikävä Aleksia. Itken tyynyä vasten eikä sille näy loppua. Hautaan kasvoni tyynyyn ja huudan niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Tämä on niin helvetin väärin. Aleksi oli liian nuori. Miksi tämän piti mennä näin? Luulin että Aleksilla on kaikki hyvin. Ja nyt hän on poissa. Mikään ei toisi häntä enää takaisin. Tuo ajatus sai minut itkemään entistä enemmän. Huusin ja itkin ja vain toivoin että kaikki olisi pahaa unta. Että heräisin ja Aleksi olisi vieressäni ja saisin suudella hänen pehmeitä huuliaan. Silloin tunsin jonkun koskettavan minua. Ihan kuin joku olisi silittänyt olkapäätäni. Mutta kun käännyin ympäri, en nähnyt ketään. Kuvittelinko vain? Olenko tulossa vielä kaiken lisäksi hulluksi? Katsahdan sairaalan ikkunasta ulos ja näen pilvien siirtyvän auringon edestä ja valonsäde valaisee huoneen. Se paistaa suoraan sänkyyni. Pyyhin kyyneleitäni. Näen linnun ikkunalaudalla ikkunan ulkopuolella. Se katsoo minuun ja kallistaa päätään vähän. Sitten se lentää pois.

---

Yllätys! Näinki nopee sain tehtyy uuden luvun. XD Tää on nyt tämmöstä itkemistä mut en mä usko että se ketää haittaakaa. Selvisin koeviikosta joten nyt on taas vähä enemmän aikaa kirjottaa teille tätä kirjaa. :D

Sanoja: 1284