Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 70: Kadoksissa

TW: Itsetuhoisuutta

Olli

Mitä Aleksi juuri sanoi? Hän ei halua leikkausta. "M-mitä?! M-mut sähän kuolet muuten" sanoin. Aleksi nieleskeli. "S-siinä leikkauksessa on myös riski kuolla. Tai jos se ei autakaan mitään. Mielummin mä kuolen rauhassa omaan sänkyyn rakkaiden ympäröimänä ku leikkauspöydälle" Aleksi sanoo. Purskahdan itkuun. "Sä lupasit että sä et jätä mua. Sä vittu lupasit Aleksi! Et sä voi tehä näin!" huudan ja juoksen itkien ulos huoneesta. "Olli oota!" kuulen Aleksin huutavan perääni. En ole kuulevinani. Juoksen ulos koko sairaalasta. Juoksen kotiin hakemaan auton avaimet ja hyppään autoon. Ajan kyyneleet silmissä vailla päämäärää. Viimein pysähdyn johonkin keskelle metsää. Painan pääni rattiin ja alan vain itkeä ja huutaa. En kestä sitä ajatusta että Aleksi valitsee kuoleman leikkauksen ja mahdollisen parantumisen sijaan. Tiedän että jos häntä ei leikata, hänellä on elinaikaa korkeintaan muutama kuukausi. Jos sitäkään. Ajatus sattuu. En halua että Aleksi kuolee. Hän on ihan liian nuori. Ei vielä edes 27. Ei sillä, että se muuttaisi mitään. Luulin, että saisin viettää hyvän ja pitkän elämän Aleksin kanssa ja kuolla sitten yhdessä käsi kädessä jossain hoivakodissa. Huudan ja hakkaan nyrkillä auton kojelautaa. Ei tämä saa päättyä näin. Silloin huomaan hansikaslokerossa jotain. Lääkepurkki. Otan sen käteeni. Unilääkkeitä. Olisikohan Joel unohtanut nämä tänne joskus oltuaan Aleksin kyydissä? Mitä väliä. Purkissa oli vielä muutama lääke. Kaadan ne kädelleni. Katson taustapeiliin omaa naamaani. Kyyneleet vierivät poskilleni. "Anteeks" kuiskaan ja vedän kaikki lääkkeet kerralla kurkusta alas.

---

*Timeskip 1h*

Joonas

Olemme matkalla sairaalalle Nikon kanssa. Saimme hetki sitten kuulla Aleksista. Niko parkkeeraa auton parkkipaikalle ja kävelemme sisään varsin tutuksi tulleeseen rakennukseen. Kysymme tiskillä olevalta hoitajalta Aleksin huonetta ja hän ohjaa meidät sinne antaen meille maskit koska Aleksi on eristyksissä. Menemme sisään. Aleksi makaa hiljaa. Hän näytti niin sairaalta. Näky oli surullinen. Aleksi käänsi katseensa meihin. Hänen silmänsä olivat turvonneet ja punaiset. "Onks kaikki hyvin Ale?" Niko kysyy. Tai eihän hänellä tietenkään ole kaikki hyvin kun hän makaa sairaalassa mutta jotain on selkeästi käynyt. Aleksi pudistaa päätä ja pari kyyneltä karkaa hänen poskilleen. "Mitä on käyny? Miks sä itket?" kysyn. Aleksi nyyhkäisi. "M-mä...mä...kerroin Ollille että mä aion kieltäytyä leikkauksesta joka voi parantaa mut ja s-sit se..." Aleksi ei saa lausetta loppuun vaan purskahti itkuun. "Shh ihan rauhassa. Kaikki on hyvin" Niko lohduttaa häntä. "Olli vaa l-lähti ja sitä ennen s-se huus mulle...taas" Aleksi sopersi. Tiedän että Aleksi vihaa kun hänelle huudetaan. "Mut jos sua ei leikata nii eiks se tarkota et sä..." Niko kysyy. Aleksi nyökkää. Silloin minun ja Nikonkin silmät kostuvat. "Mut Aleksi entä bändi? Meidän yhteinen tulevaisuus? Maailman valloitus?" Niko kysyy ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. "Tehkää se mun puolesta. Mä katon teitä tuolta jostain ja oon teistä tosi ylpee no matter what. Vaikka mua ei enää olis nii mä elän ikuisesti teidän muistoissa ja sydämissä. Mä sanoin jo Ollille että siihen leikkaukseen liittyy riski kuolla. Mielummin mä kuolen rauhassa omaan sänkyyn rakkaiden ympäröimänä ku leikkauspöydälle..." Aleksi sanoo itku kurkussa. Otamme hänet ryhmähaliin. Halaamme pitkään ja itkemme kaikki kolme. "Aleksi kiltti mieti vielä. Sä voit parantua. Kaikki voi palata taas ennalleen" sanon. Aleksi pudistaa päätä. "Ei. Mä oon tehny mun päätöksen. Eihän se edes oo varmaa auttaako se leikkaus. Se voi uusia tai jotain. Ja mulla ei vaa enää ole voimia taistella syöpää vastaan " hän sanoo. Hänestä kyllä näkyykin se, että hänen voimansa alkavat loppua. Sääliksi käy. Aleksi on vielä niin nuori. Hänellä on...oli koko elämä edessään. Miksi hän ei halua leikkausta? Kyllä minä silti kunnioitan hänen päätöstään. "Mä voin puhua Ollin kanssa. Oon sentään sen paras kaveri" sanon. Aleksi nyökkää ja pyyhkii kyyneleitä. Uskomatonta että Olli jätti hänet yksin tällaisen tilanteen keskellä. Lähdimme Aleksin luota. Ajoimme Ollin ja Aleksin kämpälle. Niko jäi odottamaan autoon. Menin sisälle rappuun ja kiipesin oikeaan kerrokseen. Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Avasin postiluukun. Kämppä oli pimeä. "Olli? Huhuu! Ootko sä siellä? Joonas täällä" yritin, mutta kun kukaan ei vastannut, oli selvää, että kämppä oli tyhjä. Palasin autolle. "Ei se oo kotona" sanoin Nikolle. "No soita sille" Niko ehdottaa. Kaivan puhelimen taskusta ja valitsen yhteystiedoista Ollin numeron. "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä" kuului puhelimesta. "Helvetti!" kiroan. "Mitä?" Niko kysyy. "Ei saa yhteyttä. Se on varmaa sulkenu puhelimen tai sil ei oo akkua" sanon. Nyt alan huolestumaan jo toden teolla. Olli yritti jo kerran hypätä sillalta ja muistan kun itse yritin hukuttautua. Silloin olin sulkenut puhelimen ettei kukaan voi estää minua. Ja kun laskee yks plus yks niin...en halua uskoa että Olli olisi tehnyt jotain itselleen mutta nyt alkaa pahasti näyttää siltä että kaikki ei ole kunnossa. Päätin soittaa Tommille. Olli on pakko löytää. Tommi vastasi onneksi nopeasti. "Moi Joonas. Mitä asiaa?" hän kysyy. "Olli on kadonnu. Se lähti sairaalalta varmaa tunti sitten, eikä se oo sen kämpällä ja se on luultavasti sulkenu puhelimen. Oon huolissani. Se on voinu tehdä jotain itselleen" selitän. Tommi lupasi lähteä Joelin kanssa etsimään. Tommi on tottunut ajamaan pitkiä matkoja joten hän ja Joel lähtevät pidemmälle ja minä ja Niko etsimme kaupungista.

---

Joel

Ajamme Tommin kanssa moottoritietä pitkin. Joonas kertoi että Aleksin auto ei ollut enää parkkipaikalla joten luultavasti Olli on lähtenyt sillä johonkin. Ja se taas tarkoittaa että hän voi olla jo ties kuinka kaukana. Pysähdymme ihan jokaiselle pienellekin vesistölle katsomaan mutta Ollista ei näy jälkeäkään. Ei edes kenkiä, kuten Joonaksen tapauksessa. Sinänsä se voi olla merkki, että hän on vielä elossa ja kunnossa mutta onhan muitakin keinoja satuttaa itseään ja saada henki pois. Mitä jos Olli makaa tälläkin hetkellä ranteet auki jossain metsän keskellä eikä kukaan löydä häntä? Tai jos hän on ajanut tahallaan ojaan tai jotain. Ei Joel, et ala nyt yliajattelemaan. Silloin muistin jotain. Jotain kamalaa. Olin joskus unohtanut unilääkkeitä Aleksin auton hansikaslokeroon. "Voi vittujen perse saatana Tommi meil on ihan vitun iso ongelma" sanon. "Mikä ongelma?" tuo kysyy. "Mä saatoin unohtaa joskus unilääkkeitä Aleksin auton hansikaslokeroon ja nyt Olli on sillä autolla jossain ja jos se löytää ne nii ties mitä se voi saada päähänsä" selitin. "Voi saatanan saatana!" Tommi kiroaa ja soittaa samantien Joonakselle. Nyt on kiire. Olli täytyy löytää ennen kuin on liian myöhäistä. Nyt on pakko tehdä hänestä myös katoamisilmoitus poliisille.

---

Niko

Joonas lopettaa puhelun Tommin kanssa. Hän on vain hiljaa ja ajaa. "Mitä se sano?" kysyn. Heti kun tulee sopiva kohta, Joonas vetää auton tien sivuun ja painaa päänsä rattiin. Hänen olkapäänsä hytkyvät. "Oliks se jotai vakavaa?" kysyin heti. "J-joel oli kuulemma unohtanu jotai lääkkeitä siihen autoon millä Olli lähti ja..ja.." Joonas selitti. Ei helvetti. Olli pitää löytää ja pian. Joonaksen hengitys kiihtyy. Paniikkikohtaus. "Joonas nyt hengitä. Ihan rauhassa. Shhh" sanon ja halaan poikaa. Hän onneksi rauhoittuu pian. Hän itkee hysteerisesti rintaani vasten. "Shh" kuiskaan. Kun Joonas on tarpeeksi rauhallinen, vaihdan hänen kanssaan paikkoja niin, että minä olen kuski, koska Joonas on siinä mielentilassa ettei pysty ajamaan. Tuon kädet tärisevät hullun lailla. Ajan paikkaan, jossa Tommi oli ilmoittanut heidän olevan ja lähdemme sitten yhdessä ajamaan ja etsimään Ollia. Joel on jo tehnyt ilmoituksen poliisille. He kuulemma lähettävät partion etsimään Ollia mahdollisimman pian. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä. Katson viereeni. Joonas nukkuu. Raukka. Hetken päästä näen auton pysähdyksissä tien reunassa ja kaksi tuttua hahmoa sen ulkopuolella. Pysäytän auton Tommin auton perään ja astun ulos autosta. Tommi nojaa autoon ja Joel istuu tien pientareella surkean näköisenä. "Mikä sulla on?" kysyn ja laitan käden blondin olalle. Joel ei vastaa. Pitkät hiukset roikkuvat niin, että en näe Joelin kasvoja, mutta näen kyyneleen, joka tippuu hänen leualtaan maahan. "Tää on mun syytä" hän sopertaa hiljaa murtuneella äänellä. "Ei Joel ei todellakaan oo. Ethän sä tahallas niitä lääkkeitä sinne jättäny" Tommi sanoo. Joel hautaa kasvonsa käsiinsä. Kuulen hänen itkevän hiljaa. Vedän hänet syliini. "Shh älä itke Joel. Kaikki järjestyy. Kyllä Olli löytyy. Ei se välttämättä oo edes löytäny niitä lääkkeitä sieltä" lohdutan häntä. Tommi vain katseli vierestä. "Ai, sori" sanoin. "Ei mitää. Mä oon ehkä Joelin poikaystävä mut sä oot ainoo joka ymmärtää ihan täysin miltä siitä tuntuu ja sä osaat lohduttaa Ollin lisäks parhaiten" Tommi sanoo. Niinpä jatkan lohduttamista. Joel ei pyri pois sylistäni. Hän vain nojaa minuun ja itkee. "Joel mikään ei ole sun syytä. Sä et oo tehny mitää väärää" sanon. Kun Joel on rauhoittunut, Tommi antaa hänelle vesipullon. Joel juo siitä varovasti. Hän pyyhkii kyyneleitä. Kun kaikki on taas kunnossa, alamme miettimään mistä voisimme vielä etsiä Ollia. Voi Olli missä sinä voit olla?

---

No moro taas. :D Tiiän et nyt mut viimeistään poltetaan roviolla mut minkäs teet. Toivottavasti kukaan ei järkyttyny liikaa. 🥲

Sanoja: 1390