Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 106: Terapia

*Pikku timeskip*

Niko

Istun terapeutin odotustilassa. Siitä onkin aikaa kun olen käynyt viimeksi Julian, mun terapeutin luona, mutta nyt oli pakko tulla. En voi antaa tilanteeni mennä taas pahemmaksi. Hetken päästä Julia kutsui minut sisään. "Niko, siitä on aikaa. Mikä sai sut tulee taas?" Julia kysyi ja hymyili ystävällisesti. Hymyilin takaisin, mutta Julia tietysti huomasi ettei se ollut normaali hymyni. Istuin alas ja huokaisin. "Oon alkanu saamaa kohtauksia taas. En tiiä mikä tän taas laukas mut luulen et syy on se et mun kaveri joutu sairaalaan ja on vakavasti sairas eikä me tiietä selviikö se" sanoin. Räpläsin ponnaria ranteessani. En pystynyt katsomaan Juliaa silmiin. "Se on ihan normaalia että tommoset isot järkytykset laukasee ahdistuksen uusiks" Julia sanoi. Nyökkäsin. "Mut mua pelottaa et se menee taas samaks ku sillo ja menetän hallinnan" sanoin. "Niko, mä ymmärrän et tää on pelottavaa. Muista mitä ollaan harjoteltu. Ku kohtaus tekee tuloaan nii yritä hengittää syvään ja keskittyy johonki mukaviin ajatuksiin sen ahdistavan sijaan" Julia sanoi. Nyökkäsin vain. "Entä tuntuuko susta siltä et tarvisit lääkkeitä taas?" Julia kysyi. "En tiiä...ku ne varmaa pitäis kohtaukset poissa mut ku en mä haluais niitä taas ku mul on näi pitkään menny hyvin" sanoin. Tunsin tutun kirvelyn nenän alueella ja silmissä. Nielaisin. Julia ilmeisesti huomasi että aloin ahdistua koska hän otti kädestäni kiinni. "Heii, kaikki on hyvin. Ei siin oo mitää pahaa. Kaikilla on välillä huonoja hetkiä. Jos alotetaa nyt sillä et tavataan kerran viikossa ja katotaa niitä lääkkeitä sitte jos susta tuntuu siltä et tarvii" hän sanoi. "Mm" vastasin. Sovimme uuden ajan ja sitten sain lähteä. Kävelin katua pitkin täysin omissa maailmoissani. Jostain syystä jalkani veivät minut hautausmaalle. Menin Aleksin haudan eteen. Katsoin sitä pitkään. Tunsin kyyneleet silmissä. "Voi Aleksi. Oisitpa sä täällä. Olli on nyt tosi huonossa kunnossa. Mut ei me haluta et sille käy niinku sulle" sanoin hiljaa. Sitten vain romahdin. Lyyhistyin polvilleni ja purskadin hysteeriseen itkuun. Kyyneleet ryöppyävät silmistäni. "Aleksi kiltti...jos sä kuulet mua siellä jossai ni oo Ollin suojelusenkeli ja auta sitä selviimää tästä" nyyhkytin. Itkin polvillani maassa. En meinannut itkultani saada happea. Pidin käsiä ympärilläni ja itkin ja huusin. Hautausmaa oli onneksi autio. Juuri silloin tunsin kosketuksen olkapäälläni. Avasin silmäni ja käänsin katseeni mutta en nähnyt ketään. Jostain syystä tuo kosketus toi lohtua ja itkuni laantui ainakin vähän. Suljin taas silmäni. Yhtäkkiä tuntuu kuin joku halaisi minua. Avasin silmäni ja katsoin ylöspäin. Näin Aleksin. Aleksi piti käsiään ympärilläni. Purskahdin uudestaan itkuun ja rutistin poikaa. "Shhhh Niko. Älä itke. Kaikki on hyvin. Mä oon tässä" hän sanoo oudolla kaikuvalla äänellä. "M-mut mut O-olli" nyyhkytin. Aleksi lohdutti minua kun itkin tämän sylissä. "Mä pidän huolta Ollista. Mä lupaan et kaikki järjestyy vielä" Aleksi sanoi. Aloin rauhoittua pikkuhiljaa. Niiskutin ja pyyhin kyyneleitä. "K-kiitos A-aleksi" sanoin. Aleksi hymyili. "Mä oon aina teidän kanssa vaik ette näkis mua" hän sanoi. Sitten hän katosi taas. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti kotia. Kotiin päästyäni Joonas oli minua vastassa. "Muru miks sulla meni niin kauan? Ehin jo huolestuu. Ja miks sä oot itkeny?" hän kysyi. "Kävin hautausmaal ja sain melkeen taas paniikkikohtauksen mut...Aleksi tuli lohduttaa" sanoin. "Siis säki näit sen nyt?" Joonas kysyi. Nyökkäsin. Joonas halasi minua. "Voi muru. Mut miten siel terapias meni?" hän kysyi. "Iha hyvin. Sovittii Julian kaa et nähää kerran viikossa" sanoin. "No hyvä. Toivottavasti se nyt auttas" Joonas sanoi. Sitä minäkin toivon.

---

Joel

Istun sairaalassa Ollin sängyn vieressä ja vain katson häntä. Minulle oli tullut olo että pitäisi tulla katsomaan mutta kaikki oli onneksi hyvin. Tai niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi olla. Aika käy lääkäreiden mukaan kuitenkin vähiin. Ollin iho kellertää vähän. Hänen maksansa vetelee viimeisiään. Onneksi tuo laite antaa vähän lisäaikaa. Elävä luovuttaja olisi helpompi löytää mutta Olli on niin huonossa kunnossa että hän tarvitsee kokonaisen maksan. Enkä tiedä kuinka todennäköistä on että jostain löytyisi aivokuollut jonka kudostyyppi täsmäisi Ollin kanssa. Mutta täytyy vain toivoa että ihme tapahtuu. "Olli kiltti älä jätä meitä nyt. Ei Aleksikaa haluais et meet viel" sanoin ja silitin tuon kättä. Ollin kasvot olivat rauhalliset. Hengityskone kohisi Ollin hengityksen tahtiin. Päätin, että ehkä voisin lähteä kotiin. Sanoin Ollille heipat vaikka ei hän luultavasti kuule. Sitten lähdin kotiin. Kotiin päästyäni hain kitarani ja menin parvekkeelle. Soittaminen ja laulaminen rauhoittavat minua.