Joonas ja Niko: Kielletty rakkaus

Luku. 86: Piristystä

TW: Smuttia (erittäin paskasti kirjoitettua sellaista) ja itsetuhoisuudesta puhumista

Olli

Makaan sairaalasängyssä ja Joel ja Tommi ovat edelleen vieressäni. Olo ei ole mikään mukavin. Ensinnäkin olen vähän tokkurainen kaikkien kipulääkkeiden ja muiden lääkkeiden takia. Toisekseen kaulaan sattuu pienikin liike. Itkettää edelleen vähän. Tiedän että aiheutin ystävilleni hirveästi huolta kun tein näin. Toivoin että olisin kuollut mutta tämä universumi näköjään haluaa pitää minut hengissä. Olisin vain halunnut Aleksin luo. En minä pärjää täällä ilman Aleksia. Aleksi varmasti haluaisi minun jatkavan elämääni. Mahdollisesti löytävän uuden kumppanin ja perustavan perheen. Mutta en minä halua tehdä sitä kenenkään muun kuin Aleksin kanssa. Kukaan ei voi paikata sitä aukkoa, jonka Aleksi jätti sydämeeni. Kukaan ei voi korvata häntä. Minua alkoi itkettää entistä enemmän kun ajattelin Aleksia. Yritin niellä kyyneleet mutta epäonnistuin. Joel katsoi minuun ja huomasi, että melkein itken taas. Tai ainakin minusta tuntuu siltä, koska hän katsoi minua säälivästi ja halasi minua. Onneksi minulla on näin hyviä ystäviä. Itkin hiljaa kun Joel silitti selkääni. "M-mul on ikävä Aleksia. M-mä vaa halusin mennä sen luo" sanon itkun seasta. "Shh mä tiedän. Mut ei toi ratkase mitään. Sul on koko elämä edessä vielä. Jos sä luovutat nyt, sä et koskaan saa tietää mitä hyvää elämä ois voinu tuoda tullessaan" Joel sanoo. Tuo on kyllä hyvä pointti. Mutta mitä hyvää tässä enää voi tapahtua kun minulla ei enää ole Aleksia. Hän oli minulle kaikki kaikessa. En ole koskaan rakastanut ketään yhtä paljon kuin häntä. Vihdoin saan kerättyä itseni. Pyyhin kyyneleitä. Irrottauduin Joelista. Yritän ottaa paremman asennon sängyssä mutta se sattuu liikaa. "Ai saatana" päästän suustani. "Sattuuko johonki?" Joel kysyy. "Kaulaan" sanon. Joel auttoi minut parempaan asentoon. Irvistin vähän. Miten tuo haava onkin noin kipeä. Kipu ihan säteilee niskaan ja takaraivoon. Mutta enhän minä voi tästä syyttää ketään muuta kuin itseäni. Juuri silloin ovi lennähti auki ja Joonas syöksyi sisään. Sydämeni pomppasi kurkkuun pelkästä säikähdyksestä. Joonas tuli luokseni ja halasi minua tiukasti. "Joonas...ai helvetti" sanoin. Joonas päästi irti. "Anteeks!" hän sanoi ja alkoi itkemään. "Heii shh shh shh älä itke ei mua sattunu ku vähän vaa. Mä oon ihan kunnossa" sanoin ja vedin pojan takaisin haliin. Joonas onneksi rauhoittui pian. Niko antoi Joonakselle paperia, jotta hän voi pyyhkiä kyyneleensä ja niistää nenän. Silloin hoitaja tuli huoneeseen. "Vierailuaika alkaa loppumaan. Voitte tulla myöhemmin takaisin" hän sanoo. En olisi halunnut että jätkät lähtevät mutta ei voi mitään.

---

Niko

Ajoimme Joonaksen kanssa kohti kotia. Oli helpottavaa nähdä, että Olli on kunnossa. Ainakin fyysisesti. Vilkaisen Joonasta. Poika näytti aika surkealta. Mietin miten voisin piristää häntä. Voisin viedä hänet treffeille. Vaikka elokuviin ja sen jälkeen syömään johonkin kivaan ravintolaan. Ajoin kotiin. Joonas meni istumaan sohvalle ja selasi puhelintaan. Minä menin makuuhuoneeseen ja kaivoin läppärin esiin. Varasin liput johonkin kiinnostavan oloiseen leffaan ja sitten varasin pöydän Joonaksen lempiravintolasta. Menin Joonaksen luo. "Nyt lähetään. Mul on sulle yllätys" sanoin. Hymyilin Joonaksen hämmenykselle. Hän kuitenkin seurasi minua eteiseen ja ovesta ulos. Menimme autoon ja lähdin ajamaan kohti elokuvateatteria. Ostimme popcornia ja vähän karkkia. Leffa oli todella hyvä ja Joonaskin hymyili viimein. Oli ihana nähdä hymy pojan kasvoilla pitkästä aikaa. Leffan jälkeen menimme takaisin autoon. En ollut kertonut Joonakselle että minulla oli vielä toinenkin yllätys. Joonas oli aivan ällikällä lyöty kun pysähdyin hänen lempiravintolansa eteen. Menimme sisälle. Ruoka oli taivaallista ja viinikin oli todella hyvää. Joonas vaikutti jo paljon iloisemmalta. Ja sehän tämän illan tavoite oli. Unohtaa murheet ainakin hetkeksi ja nauttia toistemme seurasta. Lähdimme kotiin. Joonas hymyili edelleen. Päästyämme kotiin Joonas halasi minua. "Kiitti Niko. Just tätä mä tarvitsin. Oot maailman paras aviomies" hän sanoo. Naurahdin. "Kiva että tykkäsit mut ei tää viel tähän jääny" sanoin. Painoin huulet Joonaksen huulille. Poika vastasi suudelmaan. Aloin kuljettamaan häntä kohti ruokapöytää. Nostin hänet sille. "Niko mitä sä teet?" Joonas kysyi. "Päätin kokeilla jotain uutta" sanoin. "Mut me syödään tässä" Joonas sanoi. "Pestään tää sitte" sanoin. Joonas hymyili. Vedin paitani pois ja Joonas teki samoin. Jatkoimme intohimoista suutelua. "Mä haluun sua" Joonas sanoo. Saamansa pitää. Siirsin huuleni hänen kaulalleen ja imin siihen pari kivaa merkkiä Joonaksen huokaillessa. Sitten revin häneltä loputkin vaatteet pois. Vedin yhden vedon. Joonas henkäisi. Irrotin hetkeksi otteeni hänestä ja kävin hakemassa liukkaria ja kortsun. Valmistelin itseni. "Ootko valmis?" kysyin. Joonas nyökkäsi. Pian hän jo huusi nautinnosta kun aloin liikkumaan. Aloin suutelemaan häntä samalla hiljentääkseni häntä edes vähän. Joonas laukesi aika pian. Hän hengittää raskaasti. Jatkoin liikettä hetken ja tulin sitten itsekin. Nostin Joonaksen istumaan ja suutelin häntä.

---

Joel

Olimme jo muutama tunti sitten palanneet kotiin. En uskaltanut vieläkään mennä kylppäriin. Sitä ei oltu vielä siivottu. Tommi kutsui jonkun ammattilaisen siivoamaan veren koska emme me sitä saisi kunnolla siivottua. Istuin sohvalla. En oikein edelleenkään ollut toipunut kunnolla siitä järkytyksestä. Se jopa vähän ahdisti. Mitä jos Olli yrittää vielä kerran ja onnistuu? Nyt hän ainakin saa ammattiapua. Toivottavasti hän tulee kuntoon. On niin hirveää katsoa vierestä kun oma ystävä voi niin huonosti. Päätin ottaa ahdistuslääkkeen. Otin yhden pillerin ja nielaisin sen veden kanssa. Menin takaisin sohvalle ja nojasin taaksepäin huokaisten syvään. Silloin kuulin oven aukeavan. Tommi tuli sisään. Hän oli lähtenyt käymään kaupassa. En avannut silmiä. Kuuntelin vain kun Tommi riisui takin ja kengät ja tuli olohuoneeseen. "Onks kaikki hyvin?" hän kysyi. "Mhh en tiiä. Vähä vaa ahdistaa tää Ollin tilanne. Mut otin jo lääkkeen et ehkä se kohta helpottaa" sanon. En edelleenkään avannut silmiä. Hengitän vain syvään ja yritän koota ajatuksiani. Olen jo oppinut hallitsemaan ahdistusta. Enää en saa kohtauksia niin helposti kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Silloin pienikin stressi saattoi laukaista kohtauksen. Onneksi tajusin hakeutua hoitoon ja sain hyvän lääkityksen. Onneksi en enää ole saanut kohtausta pitkään aikaan. Se on kamala tunne. Henki ei kulje ja koko keho tärisee. Tommi istui viereeni ja laittoi käden ympärilleni. "Kyllä se siitä. Ihan ymmärrettävää et tää tilanne stressaa ja ahdistaa mut Olli saa nyt apua ja toivottavasti toipuu vielä ennalleen" hän sanoi. Niin. Olli saa nyt hoitoa ja kun hänen tilanteensa vakavuus tiedetään, häntä osataan auttaa sen mukaisesti.

---

Olli

Makoilen huoneessani kaikessa rauhassa kun lääkäri tuli sisään mukanaan joku nainen. "Hei, tässä on Anniina, meidän psykiatri. Hän tuli juttelemaan sun kanssa" lääkäri sanoi. Nainen, ilmeisesti Anniina, hymyili minulle. Lääkäri poistui ja Anniina istui viereeni. "Sä oot ilmeisesti Olli?" hän kysyy. Nyökkään. "Mä tulin puhumaan sun kanssa nyt näistä sun itsemurhayrityksistä ja mä haluan että sä kerrot mulle ihan rehellisesti että miten sä voit henkisesti" hän sanoo. Olen hetken hiljaa. Tuntuu oudolta avautua tuntemattomalle. "No...en kauheen hyvin oikeestaan. Mun poikaystävä kuoli vähän aikaa sitten aivokasvaimeen ja sen jälkeen en oo ollu oma itteni" sanoin. Anniina nyökkäsi. "Ootko sä ollu itsetuhoinen ennen sitä vai alkoiko toi vasta nyt?" hän kysyy. "No...ehkä mä oon vähän ollu siitä asti ku Aleksi sairastu. Mä olin niin huolissani ja pelkäsin et menetän sen. Ja kun se lopulta tapahtu ni mä vaan romahdin" sanoin. "Toi on ihan luonnollista että läheisen ja varsinki noin rakkaan läheisen menettäminen vaikuttaa ihmisiin noin" Anniina sanoi. Sitten hän nousi ylös. "Mä käyn nyt juttelemassa sun tilanteesta lääkärin kanssa ja mietitään sitten että mitä tehdään" hän sanoo. Nyökkäsin vain. Kului puoli tuntia ja Anniina palasi lääkärin kanssa. "Me ollaan nyt tultu siihen tulokseen että sä olet vaaraksi itsellesi joten me koetaan nyt parhaaksi sijoittaa sut osastolle ainakin nyt vähäksi aikaa" Anniina sanoi. Ei. Ei ei ei. En minä halua että minut suljetaan johonkin osastolle. "Ei. En mä haluu. Mä pärjään kyllä kotona. Mulla on hyviä ystäviä jotka pitää musta huolta" sanoin. Anniina istui viereeni ja otti kädestäni kiinni. "Sun ei tarvii esittää että sä pärjäät" hän sanoo. Tunsin kyyneleet silmissäni. Pyyhin niitä. "Sori.." sanoin ja käänsin pääni poispäin. En halua itkeä heidän edessään. "Toi on ihan normaali ja täysin hyväksyttävä reaktio" Anniina sanoi. "Mä ymmärrän että tämä saattaa tuntua pelottavalta mutta tämä on sun omaksi parhaaksi. Kai sä haluat alkaa toipumaan?" lääkäri sanoi. Nyökkäsin. "Mutta ennen kun voimme siirtää sinut sinne sinun täytyy toipua kunnolla" hän lisäsi. Anniina ja lääkäri molemmat lähtivät pois. Minä aloin itkemään siitä huolimatta että itkeminen sattui jonkin verran.

---

Moikka tyypit! Täs nyt vähän kesti taas ku ideat oli vähä vaa lopussa ku lukio syö mun viimesetki aivosolut ja pitäs saada hissan kurssityö valmiiks ku kohta on saatana koeviikko ja oon saanu siihen neljä diaa. :D Et joo onneks se on syventävä kurssi eikä siit tuu numeroo. Ketään ei taas kiinnosta joten moikka.

Sanoja: 1362