Luku. 17: En mä pärjää.

539 28 2
                                    

Niko

Istuin pyörätuolissani ja katsoin kuinka Joonas paistoi kananmunaa. Olimme viimein saaneet vaatteet päälle käytyämme suihkussa. Joonas sanoi vaihtavansa petivaatteet aamupalan jälkeen. Minusta tuntui hiukan väärältä että Joonas joutui tekemään kaiken koska minä en pystynyt. Pyörätuoli vaikeutti asioita muutenkin. Asunto oli aika ahdas joten välillä tuntui etten mahdu kaikkialle ja Joonas joutui auttamaan. Toivottavasti tätä ei kestä kauaa. Onneksi emme enää käy studiolla koska siellä ei ollut hissiä eikä muutenkaan pyörätuolille sopivaa kulkua sisään. Olimme suunnitelleet viimeistä keikkaa Oulussa mutta nyt kun tilanne oli mikä oli, sitä piti vielä lykätä. Periaatteessa voisin esiintyä pyörätuolissa mutta minä tykkään pomppia ja tanssia lavalla. Istuminen ja laulaminen ei ole minun juttuni. Joonas sai kananmunan paistettua ja siirsi sen lautaselle. Sitten hän vei lautaset pöytään. "Pääsetkö ite tänne vai autanko?" hän kysyi minulta. Kyllähän minä nyt pöydän ääreen pääsen. "Pääsen kyllä ite" vastasin. Olimme siirtäneet tuolin pois. Rullasin siis tuolini pöydän ääreen. Joonas istui minua vastapäätä. "No mitä mieltä sä oot?" hän kysyi minulta leikaten samalla palaa kananmunastaan. "Mistä?" kysyin hieman ihmeissäni. "No siitä eilisestä höpsö!" Joonas sanoi ja naurahti. Minäkin naurahdin. "Aa joo. Se oli ihanaa!" sanoin. Joonas hymyili. "Niin munkin mielestä" hän sanoi. Minusta Joonas oli ylivoimaisen hyvä niissä hommissa. "Koska otetaan uudestaan?" Joonas kysyi. Katsoin häntä tahallani viekkaalla ilmeellä. "Sen näkee sitte" vastasin salaperäisesti. Joonas otti samanlaisen ilmeen. "Vai niin" hän sanoi. Joonas oli ylivoimaisen hyvä myös toisessa asiassa. Nimittäin kokkaamisessa. Vaikka Joonaksesta ei heti uskoisi että hän osaa laittaa ruokaa niin hänen tekemänsä ruoka oli herkullista. Varsinkin kun olin syönyt monta viikkoa sairaalan pöperöitä jotka olivat melko samalla tasolla kouluruoan kanssa. Sitten muistin Joonaksen unen. "Öh Joonas tuota...mä haluaisin kysyä yhtä asiaa" sanoin varovasti ja Joonas nosti katseensa minuun. "Niin?" hän sanoi. Mietin hetken. Oliko viisasta muistuttaa häntä siitä. "No siitä sun unesta...näätköpaljonki sellasia?" kysyin sitten. Joonas meni heti vaisummaksi. Arvasin. Ei olisi pitänyt kysyä. "Anteeksi rakas. Ei ois pitäny kysyä tällästä" sanoin äkkiä. Joonas siirteli kananmunaa haarukallaan hajamielisesti. "E-ei se mitään. Tiiän et sä oot huolissas" hän sanoi hiljaa. Minua harmitti etten voinut nousta ja mennä halaamaan häntä. "Oon nähny samanlaisia unia monena yönä. Mutta viimeisin oli kaikista pahin" hän sanoi. Hän alkoi näprätä kaulakoruaan hermostuneesti. Joonas tekee aina niin kun häntä alkaa ahdistaa jokin. "Ihan rauhassa nyt" sanoin hänelle. Joonas vältteli katsettani eikä sanonut sanaakaan. Sitten hän nousi ja otti lautasensa. Hän vei lautasen tiskialtaaseen ja jäi seisomaan keittiön ovelle selin minuun. "Mikä tuli rakas sano jotain?" pyysin Joonakselta mutta hän vain seisoi siinä hiljaa. Onnettomuudesta lähtien Joonaksella oli ollut vaikeuksia hallita ahdistustaan. En itse tiennyt mitään muuta mutta muut olivat kertoneet että Joonas oli yrittänyt estää ahdistuskohtauksia eri tavoilla. Tavallisin oli juurikin kaulakorun näprääminen ja usein hän yritti ottaa kiintopisteen johon tuijotti ja hengitti hetken. "Onko kaikki hyvin?" kysyin Joonakselta. Hän hengitti raskaasti. "Mh" hän inahti vastaukseksi. Minua ärsytti siinä tilanteessa se, että istuin tässä pahuksen pyörätuolissa enkä voinut siksi auttaa Joonasta muuten kuin puhumalla hänelle. Vaikka Joonas oli selin minuun huomasin, että hänen kätensä tärisivät hullun lailla. Arvasin mitä pian tulisi käymään ellei poika rauhoitu. "Joonas. Kuuntele. Nyt hengitä syvään ihan rauhassa niin olo helpottaa" sanoin rauhallisesti. Joonas yritti selkeästi tasata hengitystä siinä kuitenkaan onnistumatta. "Mä en ole ollut paikalla kun sulle on tullut tommosia mutta yritä tehdä samalla tavalla kuin aina teet" sanoin Joonakselle. Joonas nielaisi. "M-m-mä y-yritän m-mutta e-ei auta" hän vinkaisi ja samalla tämän hengitys kiihtyi. "Joonas mun on tosi vaikea nyt auttaa sua. Koita rauhoittua. Vai pitääkö soittaa Ollille?" sanoin hänelle. Joonas ei enää pystynyt hillitsemään itseään. Kyyneleet valuivat pojan poskia pitkin kun tämä koitti epätoivoisesti hengittää. Siitä tiesin että Joonas oli saanut kohtauksen. Ja ilmeisesti tämä oli pahempi koska hän ei voinut hillitä sitä. "N-niko auta mua!" Joonas huusi epätoivoisesti katsoen minua. "Mä en pysty. Sä oot liian kaukana enkä mä pääse sun luo" sanoin. Joonas lyyhistyi lattialle ja kietoi kädet polvien ympärille. "Joonas nyt hengitä syvään" yritin mutta turhaan. Joonas oli liian hermona ja paniikissa. "Tule tänne ja istu alas" pyysin. Joonas yritti nousta ylös mutta horjahti ja lysähti takaisin istumaan. Aloin itsekin menemään pieneen paniikkiin. Mitä jos Joonas pyörtyy enkä voi auttaa häntä? Päätin soittaa Ollille. "Moi Niko, onks jotain asiaa vai?" Olli vastaa puhelimeen. Käteni hikoavat. "Nonkun.....Joonas sai tosi pahan ahdistuskohtauksen enkä mä pysty auttamaan sitä kun en voi kävellä" selitin tilanteen nopeasti. Vilkaisin Joonasta. Hän itki hysteerisesti. Kohtaus vain paheni pahenemistaan. "Joonas kulta rakas koita kestää" sanoin hänelle. Odotin Ollin vastausta. "Mä voin tulla sinne" hän sanoi. Lopetimme puhelun. Odottamimen tuntui niin pitkältä kun katselin avuttomana Joonasta. Tuntui todella pahalta etten voinut auttaa. Vihdoin kuulin ääniä ovelta ja hetken päästä Olli ja Aleksi tulivat keittiöön. "Joonas ei mitään hätää" Olli sanoi ja kyykistyi pojan viereen. Aleksi tuli minun luokseni. "Ootko okei?" hän kysyi. Nyökytin vaikka todellisuudessa olin säikähtänyt aika paljon. Olli istui lattialla Joonaksen kanssa. "Nyt hengität vaan syvään. Tälleen" hän sanoi ja hengitti itse syvään. Joonas yritti ottaa Ollista mallia. "M-mä en p-pysty!" hän voihkaisi. Olli katsoi minuun ja Aleksiin ja näytti neuvottomalta. Aleksi meni Joonaksen luo. "Oot ihan rauhassa vaan" hän sanoi. Hän otti Joonaksen kädestä kiinni. "Mulla oli sama tilanne silloin sairaalassa. Hengitä syvään niin se menee ohi" hän sanoi ja hengitti itsekin syvään niinkuin Olli oli tehnyt. Pian Joonaksen hengitys alkoi tasaantua. "Just noin" Aleksi sanoi kun Joonas veti syvään henkeä. Sitten Aleksi auttoi Joonaksen ylös lattialta. "Pystytkö sä nyt kävelemään?" hän kysyi. Joonas otti varovaisen askeleen vapisevalla jalallaan. Joonas näytti todella väsyneeltä. Kohtaus taisi uuvuttaa hänet. "Joonas haluutko sä nukkumaan?" Olli kysyi. Joonas nyökkäsi. Aleksi vei Joonaksen makuuhuoneeseen. Olli täytti lasin vedellä ja meni heidän perässään. Pian Aleksi ja Olli palasivat. "Se nukahti" Olli kuiskasi. Nyökkäsin. "Kiitos kun tulitte auttaa" sanoin ja Olli ja Aleksi hymyilivät. "Tottakai" Aleksi sanoi. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. "Ootko sä oikeesti ok. Jouduit kattoo vierestä kun Joonas oli hädässä etkä voinut auttaa" hän kysyi minulta. Olin hetken hiljaa. "Joo mutta ois kiva vihdoin päästä pois tästä" sanoin ja yritin taas rullata pyörätuolia pois pöydän äärestä. En hallinnut sitä vielä ihan täysin. "Joo odotas" Olli sanoi.

---

Olli

Nousin ja autoin Nikon pois pöydän äärestä. Tämä meni olohuoneeseen ja parkkeerasi tuolinsa sohvan viereen. Hän otti kaukosäätimen ja alkoi selata kanavia löytääkseen jotain katsottavaa. Hetken päästä hän taisi löytää jotain koska hän laski säätimen kädestään ja jäi katsomaan telkkaria. Vilkaisin Aleksia joka vilkaisi minua. Päätimme jäädä Nikon luo siltä varalta että hän tarvitsee apua jossain. Joonashan nukkui. Ei hän voinut auttaa Nikoa. Aika kului. Joonas vain nukkui ja Niko katsoi telkkaria. Mekin katsoimme sillä ei ollut muutakaan tekemistä. "Tossa vieressä on kauppa. Mitä jos me lähettäis käymää siellä nopeasti. Pärjäätkö sä tääl sen aikaa?" Aleksi sanoi äkkiä. Niko nyökkäsi sen merkiksi että pärjää. Niin minä ja Aleksi siis lähdimme kauppaan.

---

Niko

Istuin yksin ja katsoin telkkaria. Pyörätuoli alkoi tuntua epämukavalta ja teki mieli päästä sohvalle makaamaan. Mutta kukaan ei ollut auttamassa. Mietin hetken. Olisiko viisasta yrittää siirtyä itse sohvalle? Kai sitä voisi yrittää. Rullasin tuolin sohvan viereen aivan kiinni sohvaan ja nostin toisen käsinojan ylös. Varovaisesti otin tukea sohvan käsinojasta ja lähdin hivuttautumaan sohvalle. Olin jo melkein päässyt kun pyörätuoli, josta edelleen pidin toisella kädellä kiinni, luiskahti pois. Voi paska. Olin unohtanut laittaa renkaat lukkoon. Putosin selkä edellä maahan ja tietenkin jäin siihen makaamaan kun en itse pääse ylös. Tiesin että tämä oli huono idea. Kaikin voimin yritin päästä ylös mutta turhaan. Kyyneleet valuivat silmistäni. Apua, tarvitsen apua. Olin myös lyönyt pääni aika ikävästi. Voi kunpa Joonas olisi herännyt siihen helvetinmoiseen rämähdykseen. Mutta ei hän ilmeisesti ollut koska muuten hän olisi juossut jo olohuoneeseen. Miksi olin sanonut Ollille ja Aleksille että pärjään. En minä pärjännyt. Pyörätuoli oli rullannut jonnekin taaksepäin törmäten lopulta seinään. Olikohan joku kuullut mekkalan? Ehkä joku osaisi tulla apuun. "Apua!" yritin huutaa mutta en saanut kunnolla ääntä suustani. Olin kuin kilpikonna joka on kääntynyt selälleen eikä pääse ylös. En tiennyt kauanko Aleksi ja Olli aikoivat olla poissa. Kuinka kauan joutuisin makaamaan tässä. Päätäni kivisti. Olin oikeasti lyönyt sen aika kovaa. Näkökenttä alkoi sumentua. "Ei, ei et pyörry nyt" sanoin itselleni. Yritin pitää silmät auki. "Ei, eih..." yritin mumista itsekseni. Päässä pyöri. Silmät alkoivat painua kiinni. "Ei...". Mutta sitten pimeni.

*Timeskip 20min*

"Niko, rakas kuuletko sä mua? Sattuuko sua johonki? Hei, herää!". Kuulin jonkun äänen. Avaan hitaasti silmäni. Pää on todella kipeä. Näen Joonaksen huolestuneet kasvot. Olli ja Aleksi eivät ole vielä palanneet. "Ootko sä kunnossa? Mitä tapahtu?" Joonas kysyi. En oikein itsekään muistanut kunnolla mitä kävi. "M-mä....öh....yritin mennä sohvalle m-mut mä kaaduin" yritin selittää samalla kun päässä tuntui sykkivä kipu. "Voi kulta. Eikö me sovittu että sä et yritä siirtyä tosta tuolista ite?" Joonas sanoi. Kyllä minä ymmärrän miksi ei olisi pitänyt. Tässä olisi voinut käydä pahemminkin. "Sori....ei ois pitäny....auh!" sanoin. Sitten irvistin. Pääkipu vain yltyi. "Sattuuko sua johonki?" Joonas kysyi uudelleen. "Päähän" vastasin. Silloin Joonas näytti vielä huolestuneemmalta. "Löitkö sä sun pään?" hän kysyi. Nyökytin päätä kyynelten puskiessa ulos silmistäni. "Ei mitään hätää!" Joonas sanoi ja pussasi minua poskelle.

---

Joonas

Nikoa taisi oikeasti sattua. Autoin hänet ylös ja sohvalle makaamaan. "Haluutko särkylääkkeen?" kysyin vaikka arvasin vastauksen. Niko nyökkäsi. Menin keittiöön ja otin vesilasin ja yhden lääkkeen. Vein ne Nikolle. Autoin häntä juomaan vettä. Menin hakemaan pyörätuolin ja laitoin sen takaisin sohvan viereen. "Missä Olli ja Aleksi muuten on?" kysyin huomatessani etteivät he olleet enää täällä. "Ne lähti käymään kaupassa" Niko sanoi. Olin ymmälläni. "Molemmat?" sanoin. Niko nyökkäsi. Ihmeellistä että he olivat jättäneet Nikon yksin. "Mä sanoin että pärjään kyllä. M-mutta..." Niko aloitti mutta käänsi päänsä pois. "Mikä tuli?" kysyin. Niko käänsi pään takaisin. "En mä oikeasti pärjää Joonas. Mä oon niin avuton" hän sanoi ja kyyneleet valuivat vuolaina tämän poskille.

---

Joo tiiän tää oli outo luku. Lol. Mut joo täs tää kuitenki on. Varmaa sekavin luku täs kirjas. XD

Sanoja: 1615

Joonas ja Niko: Kielletty rakkausWhere stories live. Discover now