Kolme Kaksi Yksi

6.Lasinsirut

Rumor
(n.) a currently circulating story or report of uncertain or doubtful truth.

•LUMI•

Mä en pystynyt enään peittelemään mun vapinaa saati kyyneleitä, jotka purkautu mun silmistä.

Oliverin katse pehmeni. Se astui sisälle ja veti oven kiinni takanaan.

"M-mä en t-tiedä mitä-", sopersin ääni murtuen.

"Ei oo hätää hei. Hengitä vaa rauhassa", Oliver vakuutti ja näytti mulle mallia. Hengitin sen mukana kunnes olin edes osittain selvillä vesillä.

Sitten Oliver vilkuili ympärilleen ja pongasi jotain.

"Hei mitä tossa lukee?"

Seurasin sen osoittavaa sormea aulan seinällä roikkuvaan kehystettyyn vanhaan mainokseen. En ymmärtänyt. Eikö se itse osannut lukea vai oliko sillä huono näkö?

"S-suomi pöytämargariinia j-jokaisen leivälle?" takeltelin ja puristin käsiäni ympärilleni.

Oliver raapi poskeaan mietteliäänä.

"Eiks toi sopis ennemmin keittiöön ku eteiseen?"

Tuijotin sitä hölmistyneenä.

"E-en mä tiedä. Kai?"

"No mun mielestä sopis. Johonki jääkaapin oveen vaikka ni näät sen aina ku avaat sen. Eihän sitä kukaan täällä eteisessä nää. Onhan toi nyt nääs ainakin Mona Lisan veronen."

Mä menin niin hämilleni, että mä unohdin kokonaan mun paniikin. Mun aivot vaan yritti prosessoida kuuleemaansa.

"Ai on vai?" töksäytin ja vertasin kellastunutta mainosta Mona Lisaan pääni sisällä mutta en saanut niistä minkäänlaista yhtäläisyyttä irroitettua.

Oliver hymähti.

"Ei."

"Joko helpottaa?" Se siirsi katseensa muhun.

Mä punastuin ja vältin sen katsetta kun mä tajusin, että se vaan halus mun ajatukset johonkin muualle. Mä hetken jopa olin harkinnut ton taulun siirtämistä jääkaapin oveen, kun se oli niin vakavissaan sen asian kanssa. Nyökkäsin pienesti.

"No hyvä. Sait varmaa jälkishokin", Oliver totesi.

"Varmaan", mumisin.

Mun vatsassa oli alkanut taas velloa ja mä huomasin kauhukseni kuinka seinät heilui aavistuksen mun näkökentässä. Otin tukea eteisen lipastosta ja yritin vaikuttaa mahdollisimman rennolta.

Ahistus siitä, että äiti ja iskä voi pamahtaa tänne hetkenä minä hyvänsä ei auttanut mun sekavaa oloa. Oliver Kuusisto seisoi meijän kämpässä ja oli musta huolissaan. Ihminen joka ei ees tuntenu mua. Mä olisin voinut olla pahemman luokan psykopaatti mutta Oliver katto mua ku ihan ketä tahansa muutakin, mikä oli outoa. Liian outoa.

"Sun kannattaa varmaa lähtee ettei teijän iskä joudu istuu tuol koko iltaa", selitin yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä.

"Ei sitä haittaa. Ooks varma ettet haluu päivystyksee?" se varmisti otsa kurtussa. Naurahdin.

"Aulaan istumaan viideks tunniks? Naa ei houkuta. Mä meen jos...menee pahemmaks tai jotai." Kohautin huolettomasti olkiani ja irvistin heti perään, kun mun päätä vihlaisi ikävästi. Puristin lipaston reunaa rystyset valkoisina ja hieroin otsaani mutta lattia ei suostunut pysymään paikoillaan.

"Paska...", mumisin itsekseni.

"Venaa mä haen sulle vettä." Oliver katosi meijän kämppään ennen kuin ehdin sanaakaan sanoa. Ähkäisin ja yritin helpottaa huimausta tuijottamalla lattialla olevaa paritonta raitasukkaa.