Kolme Kaksi Yksi

30. En mä pysty

Re-tired
(adj.) I was tired yesterday and I'm tired again today.

•LUMI•

Suuttumus rytmitti mun askelia, kun mä marssin asfaltoidun pihan lävitse kiviportaita kohti.

Mun lauantai iltapäivä oli mennyt päin mäntyä ja mulla oli erittäin vahva epäilys siitä kenestä se johtui.

Kun mä olin alkanut saada taas jotenkin normaalista elämästä kiinni, kaikki käännettiin nuripäin. Mun niskaan kaadettiin sangollinen timantteja mutta mulle ne olivat pelkkiä kivenmurikoita. Ulkopuolisen silmissä se saattoi näyttäytyä avunantona mutta mun silmistä katsottuna se oli kaikkea muuta kuin sitä.

Ja Adrian oli umpilaho päästään jos ei tajunnut sitä. Mä olin kieltänyt sitä sotkeentumasta asioihin mutta tässä sitä nyt oltiin.

Harpoin viimeiset metrit ovelle ja painoin kärsimättömänä ovikelloa samalla hampaita kiristellen. Vilkuilin jatkuvasti olkani ylitse ja vaihtelin painoa jalalta toiselle.

Ikuisuuksien kuluttua ovi aukesi naksahtaen ja sai mun katseen lentämään Oliveriin, joka näytti yllättyvän mun läsnäolosta.

"Lumi? Mitä sä tääl?" se töksäytti samalla, kun mä kuikuilin sen olan ylitse.

"Missä Adrian on?" murahdin, ohittaen sen kysymyksen. Potkin maata kärsimättömänä kengänkärjellä. Oliverin kulmat nousivat aavistuksen ylemmäs. Sen katse kävi mut pikaisesti läpi ennen kuin palasi mun silmiin epäilevänä.

"Kui?"

Mä jouduin puremaan mun poskea etten mä olis työntynyt sen ohitse sisälle ja etsinyt sitä jätkää ominpäin mun käsiin. Mä hengitin syvään yrittäen rauhoittua. Puuskahdin ja vilkaisin vielä kerran ympärilleni ennen kuin tokaisin: "Mun on pakko nähdä se asap."

Oliver ei vieläkään näyttänyt vakuuttuvan. Sen sijaan, että se olisi huutanut Adrianin paikalle, se nojautui ovenkarmiin ja risti kädet rintakehälleen kasvot pokerilla.

"Mitä sä meinasit?" se kysyi tyynen rauhallisena.

Mä tuijotin sitä hölmistyneenä. Mikä ihmeen suojeluvaisto sillä nyt oli? En kai mä nyt niin vihaiselta näyttänyt?

"Ei kuulu sulle", tokaisin.

Oliverin kasvoille nousi aavistuksen huvittunut hymy. Se naurahti.

"Se todellakin kuuluu mulle jos sä meinasit mennä suoltamaan paskaa sen niskaan, koska sille on nyt todella huono ajankohta."

Mun kulmat kurtistui.

"Miten niin huono ajankohta?"

Se vain tutki mua katseellaan ja tokaisi viimein: "Onpahan vaan."

Mä vastasin sen katseeseen haastavana. Viha mun sisällä alkoi muuttaa muotoaan silkaksi ärtymykseksi. Mä tärisin sekä kylmästä, että turhautumisesta. Mä en nimittäin tasan ollut tullut tänne vain kääntyäkseni takaisin.

Mutta toisaalta, Oliverin oudon horjumaton olemus sai mut epäröimään. Mitä jos mä olinkin ihan hakoteillä? Mitä jos oli oikeesti huono hetki? Mitä jos Adrian ei soittanutkaan niitä poliiseja?

Joku nimittäin oli soittanut poliisit paikalle tänään. Oli hiuskarvan varassa ettäkö mä olisin jäänyt kiinni. Tai no, mä en ollut tehnyt mitään mutta isä oli. Se ei ollut käynyt muhun enään niin paljoa käsiksi mutta ääntään se oli käyttänyt sitäkin enemmän. Se oli ihan raivona, kun se tajusi meidän pihaan kaartavan sinivalkoisen pakettiauton. Mä olin onneksi mun huoneessa ja ehdin hypätä ikkunasta ulos.