Kolme Kaksi Yksi

24. Korjaamo

Quiet
(adj.) I'm not shy, I actually never shut up around people I am comfortable with but you are not one of those people.

•LUMI•

Katuvalot loppuivat ja pimeys nielaisi meidät hellään mutta varmaan syleilyynsä saaden auton tuntumaan joltain avaruuskapselilta, joka matkusti madonreiästä toiseen. Universumista toiseen. Jossain kaukana edessä häämötti toisen auton punaiset perävalot–jotka olisivat yhtä hyvin voineet kuulua alieneiden lentävälle lautaselle–mutta muuten tie oli kuin autiomaa.

Me oltiin käyty nopeesti ABC:llä kaupassa. Mikaelin oli kuulemma pakko saada Redbullia jostain syystä. Keskellä yötä vieläpä. Kai se sitten halus pysyy hereillä ratissa.

Me ei oltu puhuttu enään mitään sen jälkeen, kun me lähdettiin sieltä. Eli noin kahteenkymmeneen minuuttiin. Tosin Roosa ja Mikael vaihtoivat välissä katseita joiden merkityksestä mä en ollut vielä saanut selvää. Ehkä se johtui mun silmästä. En mä tiedä.

Mä havahduin vilkuilemaan mun ympärille, kun Mikael alkoi yhtäkkiä hidastaa vauhtia ja vilkuttaa vasemmalle. Eihän me oltu vielä lähelläkään Jyväskylää? Enkä mä todellakaan uskonut, että Nella vuokrasi sen kämpän jostain metsän keskeltä. Roosa ei vaikuttanut olevan ollenkaan ymmällään suunnan vaihdosta. Tuskin se edes huomasi, kun se oli viestitellyt melkein koko matkan jonkun kanssa, välissä kynsiään pureskellen.

Mikael huomasi mun hämmentyneen katseen taustapeilistä ja selitti: "Mun pitää käydä hakee yks juttu frendin kämpiltä. Voit tulla messii."

Vääntelin mun käsiä aavistuksen hermostuneena mutta nyökkäsin kuitenkin. Ei mulla ollut mitään sanavaltaa täällä takapenkillä.

Me käännyttiin pimeälle metsätielle, joka oli kuitenkin aurattu, mikä sekin oli hieman oudoksuttavaa. Me oltiin ihan korvessa. Tai sitten mä olin vaan menettänyt mun suuntavaiston.

Kokeilin vaistomaisesti mun hupparin taskua, mutta kun en tuntenutkaan tuttua muotoa, mun sydän jätti lyönnin välistä. Kävin mun kaikki mahdolliset taskut lävitse puoli paniikissa mutta turhaan.

Mun puhelin oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Nostin aavistuksen hätääntyneen katseeni ylös ja kysyin, oliko Mikael tai Roosa nähnyt sitä, mutta molemmat vain pudistelivat päitään.

"Kato niitte vilttien alta", Mikael kehotti sitten. Roosa vilkaisi sitä vaivihkaa syrjäsilmällä.

Mä tein työtä käskettyä ja nostelin auton takapenkille levitettyjä vilttejä mutta turhaan. Kävin läpi myös jalkotilan ja kaikki mahdolliset kolot joihin se olisi voinut pudota mutta se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Raavin mun päätä otsa syvällä kurtussa. Mä olin sataprosenttisen varma, että mulla oli se vielä siellä ABC:lla. Ihan varmasti oli. Eihän se voi vain tolleen kadota? Ja maailman huonoimmalla hetkellä vieläpä. Olin jossain korvessa ventovieraiden ihmisten autossa menossa jonkun kämpille eikä mulla ollut edes puhelinta! Tää oli suoraan ku jostain kauhuelokuvasta. Kohta joku salee tulee ja päästää mut hengiltä eikä kukaan tiedä, missä mä oon.

Olis vaan pitänyt mennä Adrianin kyydillä.

Sydän jyskytti mun rintakehässä epämukavasti ja mä lopetin etsimisen, kun me kaarrettiin ison hirsitalon pihaan, jonka toiselta puolelta aukesi järvi.

Eikä me oltu ainoita ihmisiä.

Koko paikka oli täynnä porukkaa. Pihalla oli kymmenisen autoa ja rannalla olevalla laiturilla heilui nauravaa porukkaa punaiset muovimukit käsissään. Myös talon sisällä näytti olevan porukkaa.