Whatever
(pron.) I just lost my argument, but I'm not gonna admit it.
•ADRIAN•
Omatunto soimasi mun pään sisällä, kun mä istuin lämpimään autoon Lumin laahustaessa kaatosateessa ohi.
"En mä muute."
Iskin pään rattiin hammasta purren. Miks mun piti sanoo sillee? Luulinks mä olevani jotenki parempi ihminen ku se? Mitä paskaa oikeesti? Nyt se salee luuli et mä pidin sitä pilkkanani ku olin taas nii kusipää. Mut en mä voinu sille mitään. Mulla tuli vaa joku ihme tarve esittää sille jotai mitä mä en oo. Mut ku mä en ikinä tee silleen kenellekkään. Ei mua kiinnostanu, vaikka ihmiset sais tietää mun postraumaattisesta stressi häiriöstä tai siitä et mä olin oikeesti ihan tavallinen jäbä, joka vaan sattu osumaan vääriin paikkoihin vääriin aikoihin.
Mutta jostain syystä mä en halunnut Lumin näkevän sitä kaikkea. Kai mä pelkäsin et se luulis mua ihan oudoksi tai jotain.
Mut miks mua kiinnosti?
Mä seurasin loittonevaa, syvälle hupun uumeniin suojautunutta hahmoa, jota sade piiskasi armotta.
Mä olin saanut sen itkemään.
Mun rintakehää vihlaisi. Enkä mä osannut pyytää sitäkään kunnolla anteeks. Sinä päivänä mä tajusin et olin mennyt liian pitkälle ja että mussa oli joku pahasti vialla.
Mä hengitin syvään, kun mä tunsin alkavan ahdistus kohtauksen tekevän tietään pinnalle. Mä en saanut nyt yliajatella. Mitä Olkku tekis tässä tilanteessa? Kiristelin mun leukaperiä.
Se ei olis alunperinkään joutunut tähän tilanteeseen.
Työnsin avaimet hitaasti virtalukkoon pitäen samalla katseeni etääntyvässä selässä. Mä kyllä oikeesti tiesin, mitä mun piti tehdä mutta mä olin nössö enkä uskaltanut. Jos Oliver olis täällä niin se olis jo hakannut järkeä mun päähän.
Käynnistin auton.
*
Potkin mun märät kengät jaloista mutta takin mä jätin päälle.
"Oliver?" mä huikkasin ääni täristen.
Kerää ittes.
Murahdin itselleni ja lähdin harppomaan portaita ylös jalat heikkoina ja kuullen jo tuttujen tassujen kipityksen. Ei kulunut aikaakaan, kun Rocky ilmestyi portaiden päähän levottomasti paikallaan liikahdellen ja vinkuen.
"Ei auta yhtään okei?" mä ärähdin ja hätistelin sitä pois.
Kyllä se oikeesti auttoi mutta tällä hetkellä mä tarvitsin elävää olentoa joka osasi puhua.
Mä selvisin olohuoneeseen jonka sohvalla Oliver makasi selaamassa puhelinta. Nieleskelin mun kyyneliä sillä mä en aikonut itkeä tän takia. Olin vaan yliväsynyt. Yritin vakuutella itseäni mutta Rockyn kiehnääminen mun jaloissa ei vakuuttanut sitten yhtään.
"Hei", mä ähkäisin taas ja heilautin turhautuneena kättäni saadakseni mun kaksoisveljen huomion ja niin mä sit sainkin. Oliverin katse lensi muhun. Se näki jo mun naamasta et kaikki ei ollu hyvin. Mä tiesin sen.
YOU ARE READING
Kolme Kaksi Yksi
Romance"Todista mulle et mä haluun jäädä tänne." • Lumi elää ihan yhtä tavallista -mutta ehkä asteen tylsempää elämää- kuin muutkin, kunnes hänet eräänä päivänä värvätään esittelemään koulua kaksospojille, jotka ovat muuttaneet Italian auringon alta takais...
