I don't lie
(phr.) I lie about everything. I'm even lying now.
•LUMI•
Marssin sisälle Eelis perässäni. Syke jyskytti mun korvissa asti ja sai musiikin kuulumaan enään vaimeana taustahälinänä. Mä en välittänyt siitä, että mä juoksin jonkun kämpässä kuraisilla kengillä. Onneksi matot vaikuttivat olevan toiselta vuosisadalta sillä mulla ei ollut aikaa jäädä pesemään niitä.
Jos Adrian oikeesti oli täällä niin mun oli pakko löytää se mun käsiin niin kuin n.y.t. ennen kuin se lähtisi ilman mua ja jättäis mut näitten ventovieraiden keskelle.
Olin juuri astunut keittiöön ihmisten sekaan mutta tuttu ääni sai mun jalat jämähtämään kuin betoniin. Eelis törmäsi mun selkään ja horjahti askeleen taaksepäin pahoitellen. Mä en edes tajunnut koko asiaa sillä mä olin jo suunnistamassa ääntä kohti olohuoneeseen katse ihmisissä hyppien.
"Miten nii sä et tiiä missä se on?!" tuttu ääni kantautui taas huutona mun korviin ja siihen vastasi toinen tuttu, ääni aavistuksen väristen.
Me saavuttiin isoon olohuoneeseen johon oli kerääntynyt kymmenittäin ihmisiä. Kaikki yrittivät kuikuilla toistensa takaa saadakseen edes vilkaisun tapahtumista.
Mä työnnyin väkisin niiden lävitse ja löysin hätääntyneen Mikaelin Adrianin tiukasta otteesta seinää vasten painautuneena. Jämähdin taas aloilleni.
"Mä-" Mikael aloitti mutta sen katse osui muhun ja se älähti äkkiä: "Tossa se on! Päästä irti nyt, ihmiset tuijottaa."
Adrianin katse lensi väkijoukkoon ja poukkoili hetken aikaa siellä täällä hakien oikeita kasvoja kunnes se löysi mut. Se räpäytti silmiään ennen kuin sen katse kävi mut pikaisesti läpi päästä varpaisiin, ja palasi sitten mun silmiin. Mä tuijotin sitä takaisin hieman järkyttyneenä. Mä vihasin väkivaltaa. Se oli viimeinen asia mitä mä halusin. Se sana hehkui mun päässä punaisin tikkukirjaimin ja tihkui verta. Ei Adrian ollut Mikaelia lyönyt mutta jo äskeinen ylitti mun asettamat rajat.
Adrian palautti viimein kylmän viileän katseensa Mikaeliin ja päästi siitä irti sihahtaen: "Oli viiminen kerta ku raahaat sen tälläsee paskaläävään."
Ihmiset tuijottivat tapahtumia silmät pyöreinä, ja osa hurrasi örveltäen. Oli ainakin varmaa, mistä lukiossa puhuttaisiin maanantaina.
Roosa kiiruhti auttamaan paitaansa suoristavaa Mikaelia, Adrianin kääntyessä takaisin mun puoleen.
Mutta mä olin jo lähtenyt liikkeelle. Livahdin ihmismuurin taakse kyyneleet silmissä. Eelis katsahti vielä kerran taakseen ennen kuin lähti mun perään.
"Lumi hei", se yritti mutta mä en voinut vastata sille, kun mun huuli oli alkanut väristä ja pala noussut kurkkuun.
Mä en voinut sille mitään, että flashbackit isästä lävähti mun silmien eteen kuin filminauha. Mua pelotti, että Adrian olisi samanlainen. Kylmä ja tunteeton, joka vain osasi manipuloida.
Mä painuin samaa kautta ulos kuin mistä mä olin tullutkin ja romahdin kuistin portaikolle. Kiedoin kädet tiukasti mun polvien ympärille ja tuijotin sumentunein silmin metsään.
Ahdistus sykki mun rinnassa muistuttaen uuden kohtauksen mahdollisuudesta. Täällä se tosin onneksi olisi luultavasti mahdotonta. Liikaa ihmisiä. Mä en tuntenut oloani täällä turvalliseksi. Paniikki kohtausta se ei tosin varmana estäisi. Siksi mä tein kaikkeni keskittyäkseni kaikkeen mahdolliseen muuhun kuin äskeiseen näkyyn, joka piirsi Adrianin päälle suuren raksin niin kuin kaikkien muidenkin päälle täällä. Mä vaan halusin täältä pois. Mutta miten se oli enään mahdollista, kun mun luottamus siihenkin oli valumassa viemäristä alas?
BINABASA MO ANG
Kolme Kaksi Yksi
Romance"Todista mulle et mä haluun jäädä tänne." • Lumi elää ihan yhtä tavallista -mutta ehkä asteen tylsempää elämää- kuin muutkin, kunnes hänet eräänä päivänä värvätään esittelemään koulua kaksospojille, jotka ovat muuttaneet Italian auringon alta takais...
