Kolme Kaksi Yksi

26. Madde

Imagination
(n.) The only place where I end up with my crush.

•LUMI•

Adrian päästi viimein irti Jerestä, joka otti heti meihin etäisyyttä. Se horjui käytävää pitkin päätään pidellen ja katosi lopulta kulman taakse.

Mä siirsin mun katseen takaisin hampaitaan kiristelevään Adrianiin, joka piti katseensa vielä käytävässä.

"Sunhan piti lähtee?" mä takelsin.

Se ei vastannut mulle mitään. Veti vaan mun käden esiin ja mätkäisi siihen mun puhelimen. Mä seurasin hämmentyneenä, kun se työnsi kätensä vielä kerran taskuunsa ja iski mun toiseen käteen auton avaimet.

"Minuutti", se mumisi hampaitaan kiristellen ja painui ulos sanaakaan enään sanomatta.

Mä hetken vaan seisoin hölmistyneenä aloillani, kunnes tiputin mun katseen sen auton avaimiin. Pyörittelin niitä kädessäni ja suljin lopulta nyrkin sisään. Puhelimen mä työnsin mun taskuuni varmistaen, että se ei pääsisi tippumaan sieltä. Vilkaisin vielä kerran olkani ylitse sinne, minne Jere oli juuri kadonnut, ja lähdin ulos.

*

Mä hiplasin avaimia mun kädessä samalla, kun kuljetin mun katsetta mutaan tahriutuneen auton pinnalla. Se oli silti ihan sika nätti. Mä en oikeen koskaan ole ollut mikään urheiluauto fani, ja vaikka tää sitä vähän jäljittelikin niin se ei silti ollut liikaa. Just täydellinen. Sellanen mihin mahtui enemmän kuin kaksi ihmistä.

Pyyhkäisin sormellani auton ovea. Pölyn keskelle jäi puhdas viiva. Tein toisen samanmoisen ja lopulta auton kyljessä komeili hymynaama. Katselin sitä ilmeettömänä kunnes huokaisin ja vilkaisin kelloa. Minuutti oli muuntunut viideksi minuutiksi.

"Sorry not sorry."

Äskeiset tapahtumat oli saanut mut säikylle päälle, minkä takia mä taas säpsähdin ja käännähdin ympäri silmät aavistuksen levinneinä. Mä kuitenkin rentouduin aavistuksen, kun tajusin tulijan olevan vain Adrian.

Tympääntynyt Adrian.

Se lampsi mua kohti ja väisti laiskasti mun katsetta painaen samalla lippistä syvemmälle päähänsä. Mun vatsa heitti voltin.

Et viittis näyttää vielä yhtää hitusen paremmalta.

Mun huomio sattui osumaan sen käteen. Räpäytin mun silmiä tyrmistyneenä.

Ööö what?

Sen rystyset oli ihan verillä. Verta tihkui kuin vesipisaroita sateella soraiseen maahan mutta koko jätkä oli kuin ei olisi.

Mun järkyttynyt katse nousi takaisin sen silmiin ja tällä kertaa se katsoi mua takaisin. Ilmeettömänä. Sen askeleet pysähtyi mun eteen ja se riuhtaisi avaimet mun kädestä kertaakaan rikkomatta tappavaa katsekontaktia. Mun piti tosissaan taistella, että mä en rikkoisi sitä sillä Adrian ei ollut selkeästi aikeissakaan tehdä niin. Enkä mä ollut häviimässä sille. En nyt enkä ikinä.

"No? Meinaatko kysyä kenet mä hakkasin? Vai joko ne kertoi sulle?" se sihahti, kun mä en avannut mun suutani. Siristin mun silmiä aavistuksen. Mä olin varma, että Adrian pystyi kuulemaan mun sydämmen jyskeen. Aivan varmasti.

"Ei", vastasin vakaasti ja vaadin kireällä katseellani sitä kertomaan. Mä olin valmiina juoksemaan apuun mutta joku pidätteli mun jalkoja. Mä en halunnut uskoa, että se oli oikeasti hakannut jonkun. Sillä jos olisi niin tää olisi tässä. Mä en todellakaan nousisi sen autoon. Ikinä.