Kolme Kaksi Yksi

32. Afrikan tähti

Happiness
(n.) Not having to set the alarm for the next day.

•LUMI•

Ei me sitten otettukkaan Monopolia. Oliver oli nimittäin sittenkin päättänyt ettei jaksa nyt mitään hidastempoista lautapeliä.

Mä selasin sen kanssa mietteliäänä valikoimaa aina korttipeleistä pakohuonepeleihin.

"Teil on näitä ihan jäätävästi", mä tokaisin, kun pyöritin Uno-kortti pakkaa kädessäni. Jotkut peleistä oli ostettu Italiasta.

"Joo tullu matkan varrella", Oliver hymähti ja nosti käsiinsä Afrikan tähden. "Oisko tää hyvä?"

Mä katselin sinisen laatikon pintaan printattua Afrikan karttaa. Olin kokonaan unohtanut koko pelin olemassaolon. Me pelattiin sitä aina koko perheen kanssa mutta jossain vaiheessa se sitten vaan jäi. Iskä voitti aina. Hymyilin vaisusti. Ne lauantai illat oli ihan mun lemppareita mutta kun yläaste alkoi niin kaikki alkoi liukua hitaasti mutta varmasti alamäkeen. Eikä auttanut, vaikka käsijarru olisikin vedetty ylös asti. Se mäki oli peilijäässä.

"Joo miksei." Kohautin mun olkia. Kai mun oli aika luoda uusia muistoja vanhojen tilalle. Peli oli kylläkin täyttä tuuri peliä mutta ehkä se oli ihan hyvä. Ei tarvinnut käyttää päätänsä

Oliver nyökkäsi ja tarkisti vielä, että kaikki palat olivat tallella.

"Oliver! Tuuks tänne!" Auroran aavistuksen hätääntynyt huikkaus yläkerrasta sai pojan säpsähtämään. Sitten se lähti kuin sormia napsauttamalla liikkeelle ja sujahti mun ohitse ennen kuin mä itse olin edes päässyt kärryille tapahtumista.

Seurasin sitä puoliksi juosten yläkertaan ja kun me saavuttiin takaisin olkkariin, tilanne oli selkeästi jotenkin riistäytynyt käsistä Adrianin suhteen. Aurora yritti kuiskien saada hiuksiaan repivää ja paikallaan keinuvaa poikaa tajuihinsa, mutta Adrian vain pudisteli päätään jatkuvasti ja hoki jotain epämääräistä.

Oliver sysäsi lautapelilaatikon mun syliin ja harppoi hetkeäkään epäröimättä veljensä luokse.

"Adrian. Kato mua", se käski ja kyykistyi sen eteen otsa syvällä kurtussa.

Adrian pudisti taas tiukasti päätään. Mä en saanut sen sanoista paljoa selvää. Jotain se selitti jostain autosta ja siitä kuinka jokin oli takuulla pielessä.

Mä olin pudonnut kärryiltä toisin kuin Oliver ja Aurora näyttivät tietävän, mistä oli kyse. Sen näki Oliverin vakavista mutta itsevarmoista kasvojen ilmeistä. Se tiesi mitä teki. Näin oli käynyt aiemminkin.

Mä seurasin tapahtumia huolestuneena ja hivuttauduin sohvan luokse laskien samalla lautapelilaatikon käsistäni. Aurora vilkaisi mua Oliverin mumistessa jotain kasvot käsiinsä haudanneelle Adrianille. Se hymyili mulle vaisusti, enkä mä voinut olla huomaamatta puhdasta epätoivoa sen silmistä, kun se sitten taas katsahti hysteeristä pikkuveljeään.

"Se on kunnossa. Aivan varmasti", Oliver vakuutti, ääntään hiljentäen. Adrian puristi hiuksiaan nyrkkeihinsä.

"Mutta se soitti-" sen lause katkesi ja mä näin kun se nielaisi näkyvästi.

"Se oli unta. Se on kunnossa, okei?" Oliver toisti.

Adrian alkoi vapista.

"Emmätiiä..", sen ääni murtui kuin kivisilta.

Huoli kouraisi mun vatsassa mutta Oliver ei hetkahtanutkaan. Mä päätin luottaa siihen, että se tunsi Adrianin ja tiesi, mikä sen oli saanut tuohon tilaan.