Kolmen Kuun Valtakunta

3. Ovi

- Taskulappu, paristot, kynä, vihko.., mutisin itsekseni ja sulloin reppuni täyteen tavaroita.

Vedin vetoketjun kiinni ja katsoin hetken aikaa huvittuneena reppua, jonka muhkurainen olemus ei ollut kovinkaan siisti.

Mutta Alex oli sanonut, etten saisi ottaa muuta kuin yhden repun mukaani, sillä liiat tavarat olisivat vain hidaste, jos matkallamme tulisi esteitä eteen. Kun olin kysynyt mitä hän tarkoitti esteillä, niin hän oli vain kohauttanut harteitaan jättäen kysymykseni leijumaan ilmaan.

Pelkäsin todellakin, että Alex ei kertonut minulle kaikkea, hän oli hyvin vaitonainen omista kokemuksistaan maailmassaan, enkä oikeastaan tiennyt oliko hänellä edes sukulaisia. Mutta olin päättänyt sokeasti luottaa Alexiin, enkä voinut enää perua matkaamme. Olimme sopineet jo viikko sitten, että tapaisimme keskuspuistossa ja jatkaisimme siitä hänen autollaan paikkaan, jossa portin piti avautua. En tiennyt missä portti avautuisi, mutta uskoin sen olevan jossain kaukana, ehkä luonnon helmassa.

Nousin ylös lattialta ja löin kädet yhteen, no niin, se oli sitten siinä. Minun elämäni maapallolla olisi kohta ohitse ja uudet seikkailut odottivat minua. Katsoin vielä kerran kaikki paikat asunnossani lävitse, olin varmasti pakannut kaikki tärkeät tavarat mukaan. Katsoin hetken aikaa kirjahyllyä ja otin ainoan valokuvakehyksen käsiini. Hymyilin äidille ja Joelille, jotka tuijottivat minua takaisin.

- Minun pitää nyt mennä, sanoin haikeasti ja painoin pusun kuvan lasia vasten.

Nyrpistin nenääni ja pyyhin suupieliäni hihaani. 

Hyi, valokuva oli aivan pölyssä.

Mietin kuinka pölyistä asunnossa olisi parin kuukauden päästä, tai vuoden. En olisi täällä katsomassa sitä. Mutta toisaalta eihän sitä koskaan tiennyt, jos joskus palaisin tänne. Asunto ainakin olisi minun oma, olin ostanut sen heti, kun olin täyttänyt kahdeksantoista ja pääsin pois sijaiskodista.

Hymähdin ääneen ja laitoin valokuvan takaisin paikoilleen, en halunnut muistella niitä aikoja, kun minua oli palloteltu kodista toiseen. Olin nyt kääntämässä uuden lehden elämässäni ja jätin kaiken vanhan taakseni.

Otin eteisestä takkini ja heitin sen päälleni. Katsoin vielä kerran asuntoa, joka tuntui nyt niin lämpöiseltä ja turvalliselta. Sieppasin reppuni mukaan ja lähdin.

Alex odotti minua jo puiston vieressä, hänellä oli musta vanha auto, jonka pakokaasu haisi ihan kamalalle. Minä kipusin autoon ja heitin reppuni takapenkille, jossa näin myös Alexin laukun olevan.

- Oletko aivan varma tästä? Alex kysyi tervehtimättä ja vilkaisi minua kulmiensa alta.

- Olen 101 prosenttisen varma, totesin ja laitoin turvavyön kiinni.

- Hienoa, Alex sanoi ja kaasutti nopeasti pois puiston edestä.

Maisemat vaihtuivat nopeasti kovassa vauhdissa, yritin turhaan keskittyä painamaan mieleeni kaikki nuo tutut kadut, sillä näin niistä vain vilahduksen.

- Tuota...tiedätkö sinä voiko joku pakkolunastaa minun asuntoni sillä välin kun olen toisessa maailmassa? kysyin mietteliäänä.

- Mitä tarkoitat? Alex kysyi hieman ihmeissään.

- No, kun en maksa laskuja ja kun ne menevät ulosottoon, niin voiko yhtiöt joille olen velkaa myydä asuntoni ja ottaa rahat siitä itselleen.

- En usko. Jos joku huomaa, että olet kadonnut, niin sinusta tehdään katoamisilmoitus. Sinua etsitään ja jos sinua ei löydetä niin vuosien päästä sinut julistetaan kuolleeksi. Sen jälkeen kaikki omaisuutesi menee valtiolle, Alex selitti kääntämättä katsettaan minuun.