Kolmen Kuun Valtakunta

49. Puujumala

Käteni lepäsivät kuninkaan rintakehän päällä, joka tuntui yllättävän kovalta ottaen huomioon, että hänen ihonsa oli tuntunut silkkisen pehmeältä sormieni alla. Minä punastuin omien ajatusteni seurauksesta ja astuin nopeasti askeleen taemmas. Näpläsin käsiäni hermostuneena ja yritin miettiä mitä sanoisin, mutta aivoni eivät tuottaneet tällä hetkellä yhtään järkevää lausetta.

Minä nostin katseeni varovasti kuninkaaseen ja säpsähdin hieman. Hänen julmat kasvonsa olivat vääntyneet vakavaan ilmeeseen. Hän oli hyvin tunteettoman näköinen. Jos en olisi tuntenut Gabrielia, niin olisin voinut luulla, että itse kuolema oli tullut tervehtimään minua.

– Minä...mi–minä...teidän...t–teidän majesteettinne...anteeksi...a–anteeksi, takeltelin ja niiasin välissä kuin mikäkin idiootti.

Kuningas ei sanonut mitään, ei yhtään mitään. Hän vain seisoi siinä ja porasi reikää aivoihini silmillään. Se oli kammottavin tilanne jossa olin koskaan ollut. En tiennyt mitä tehdä, en tiennyt mitä sanoa, olisin voinut pyörtyä ja kuolla siihen paikkaan, mutta tietenkään kohtaloa ei ollut puolellani sillä en kuollut vaan seisoin siinä paikoillani sydän jyskyttäen kovaa vauhtia rinnassani.

Gabriel ilmiselvästi nautti tästä hetkestä täysin siemauksin. Hän halusi minun tietävän paikkani ja nyt hän osoitti sen minulle. En ollut enää mahtava peloton ihminen, joka olin ollut maahisten miekan ansiosta. Nyt olin vain pelkkä mitätön pikku ihminen, joka änkytti ja takelteli kuin mikäkin pelkuri.

Kurkkuni oli aivan kuiva, minä nielaisin ja laskin katseeni alas. En kestänyt enää, en kestänyt tätä tilannetta! Kauanko se oli jo kestänyt? 

Kauan, ainakin minuutin, jos ei kahta...tai ehkä jopa viisi minuuttia. Mikä kuningasta oikein vaivasi. Miksi hän teki minulle näin? Ei tapahtunut ollut kokonaan minun vikani. En olisi tehnyt mitä tein ellei kuningas olisi itse käyttäytynyt minua kohtaan niin kylmästi. Kaikki olisi ihan hyvin, jos hän ei olisi tuonut Serenaa linnaan. Kaikki olisi ollut aivan eri tavalla.

Nostin katseeni takaisin ylös ja toivoin, että hän olisi lähtenyt, mutta ei! Siinä hän seisoi edessäni kuin puujumala pakkasessa ja heitteli silmillään minuun jäätäviä katseita jotka tuntuivat sielussani asti.

Minä hengitin syvään ja keräsin rohkeuteni jota ei ollut jäljellä enää kovinkaan paljon.

– Minä olen pahoillani, sain sanottua, mutta kuningas ei reagoinut mitenkään sanoihini, – anteeksi.

Kuningas ei liikauttanut lihastakaan, hän ei edes räpäyttänyt silmiään yhtä ainoata kertaa. Hän vain seisoi edelleen paikoillaan ja odotti jotain tapahtuvaksi. Mutta mitä? Pitäisikö minun heittäytyä maahan ja suudella hänen jalkojaan? Vai odottiko hän, että itkisin ja anelisin armoa? En aikoisi tehdä kumpaakaan. En vain pystynyt siihen.

– E–en...minä vihaa teitä, sanoin varovasti ja tuijotin lattiaa.

– Todistakaa se, kuningas sanoi yhtäkkiä matalasti saaden minut melkein tukehtumaan omaan sylkeeni.

Minä säikähdin, en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin omituisella äänellä. Se viilsi suoraan sydämeen ja sai minut tärisemään. Nostin katseeni häneen ja hänen silmänsä olivat aivan tummat.

Hän ei laskenut katsettaan hivuttaessaan kätensä mustan viittansa alle. Hän otti sen kätköistä esiin pienen tikarin. Se oli samannäköinen kuin exitium, mutta vain pienemmässä muodossa.

Minä hätkähdin, kun tajusin mitä kuningas tarkoitti. Hän halusi, että ottaisin maahisten taiotun tikarin ja näyttäisin, että en vihannut häntä. Mutta mitä jos ottaisin sen ja tyrkkäisin sen suoraan kuninkaan kurkkuun tai sydämeen. Se olisi kammottavaa. Hänen täytyi olla hullu. Miksi hän ehdotti minulle mitään tuollaista?