Ahersimme myöhään yöhön tutkimuksen parissa ja unohdimme melkein käydä syömässä, mutta ei minulla oikeastaan edes ollut nälkä. Minua jännitti ja hermostutti aamiaiskutsu, jonka olin saanut seuraavaksi päiväksi. En tiennyt miten suhtautua kuninkaan kanssa aterioimiseen sen kamalan perhos episodin jälkeen, joka tuntui melkein, kuin painajaiselta. Pelkäsin myös, että joku muista hovin jäsenistä aloittaisi taas kyselytuntinsa ja yrittäisi nöyryyttää minua.
Pyörin koko yön sängyssäni, kun mietin pahempia skenaarioita mitä ruokapöydässä voisi tapahtua, mutta jossain vaiheessa nukahdin. En kuitenkaan nukkunut pitkään, sillä kun heräsin auringon ensimmäisiin säteisiin en saanut enää unta.
Puin nopeasti vitivalkoisen mekon päälleni, harjasin hiukseni ja hiivin hiljaa huoneestani käytävälle. Koko palatsi oli aivan hiljainen, palvelijat olivat omissa askareissaan keittiössä ja osa oli mennyt torille. Minusta oli ihanaa kulkea avoin jaloin pehmeää mattoa pitkin ja katsella linnan ikkunoista ihanaa maisemaa. Ehdin edetä portaisiin asti, kun kuulin raskaat askeleet, jotka lähestyivät minua. Minä otin jalat alleni ja juoksin nopeasti omaan huoneeseeni, en tiennyt miksi tein niin, mutta aivoni eivät keksineet muutakaan ratkaisua tilanteeseen. En silti päässyt eroon odottamattomasta vieraasta, sillä Amelia avasi huoneeni oven ja asteli sisälle kädet täynnä mekkoja. Hän heitti ne sängylleni ja huudahti kovaa:
- Huomenta.
- Huomenta, mumisin hiljaa ja haukottelin.
- Tulin pukemaan sinut edustuskuntoon, Amelia sanoi ja levitteli mekot silmieni eteen.
- Minä huomaan sen kyllä, huomautin hiljaa ja katsoin mekkoja, jotka näyttivät aivan liian pieniltä.
- Missäs ne kamarineidot ovat? Amelia kysyi närkästyneenä.
Kohautin vain hartioitani ja katsoin Ameliaa tietämättömänä.
Amelia huokaisi syvään ja nosti kätensä lanteilleen tietävä ilme kasvoillaan.
- Oletko kutsunut heitä?
- En, sanoin nopeasti.
Amelia tuhahti ja veti narusta, joka oli sänkyni vierestä. Tiesin kyllä hyvin, että tuo naru oli palveijoiden kutsumista varten, mutta pidin omasta rauhastani. En halunnut heti aamusta jutella muiden kanssa. En todellakaan ollut aamuihminen.
Hetken päästä Esteri ja Emma tulivat posket punaisina paikalle ja selittivät jotain katastrofista, joka oli sattunut keittiössä. Amelia ei halunnut kuulla enempää, mutta minua tuo asia kiinnosti hyvinkin paljon.
- Mikä katastrofi? kysyi ja katsoin heitä odottava ilme kasvoillani.
- No se törppö kalastaja oli hoitanut sairasta lastaan koko eilispäivän, eikä hän ollut ehtinyt kalaan ja nyt hän toi kaikkia muita kaloja, paitsi ei lohta! Esteri huudahti ja sai minut tuhahtamaan.
- Sekö on katastrofi? kysyin pettyneenä.
Olin luullut, että tilanne olisi paljon vakavampi. Että keittäjä olisi kaatanut kuumat vedet päälleen ja hänen ihonsa olisi kuoriutunut pois, tai joku olisi leikannut sormensa irti. Tai mikä pahinta, joku olisi hakannut lihakirveellä ranteensa poikki.
Mutta ilmeisesti lohen puuttuminen aamiaispöydästä oli aivan jotain järkyttävää, sillä jopa Amelia katsoi minua hyvin kummastuneena.
- Se on jotain hyvin kamalaa. Kuningas ei voi sietää, että..., Esteri aloitti, mutta Amelian jäätävä mulkaisu sai tämän lopettamaan lauseensa kesken.
- No niin. Jätetäänpä tämä aihe pois...
- Mitä kuningas ei voi sietää? keskeytin Amelian lauseen ja näin, kuinka hän valmistautui läimäyttämään minua kädellään.
YOU ARE READING
Kolmen Kuun Valtakunta
Romance~ Hän vain tuijotti minua. Hän katsoi minua suoraan silmiin, aivan kuin yrittäen nähdä, puhuinko totta vai en. Mutta minä tuijotin häntä itsevarmana takaisin. En suostunut siirtämään katsettani, en sitten millään. Se olisi heikkoutta ja minähän en h...
