Kolmen Kuun Valtakunta

33. Leijonan sydän

Olin nukkunut koko elämäni ajan yksin omassa sängyssäni. Äitini oli jo vauvasta asti nukuttanut minut omaan petiini. Hän ei ollut halunnut, että oppisin nukkumaan hänen vieressään, koska loppujen lopuksi lapset nukkuivat omissa huoneissaan. Siksi olin nukkunut aina yksin. Joka ikinen yö olin käpertynyt sänkyyni ja kietonut käteni tyynyn ympärille. Ja se oli helppoa. Olin tottunut siihen etten tarvinnut ketään lähelleni, kun nukuin. Ja sitten oli se yksi yö. Se ainoa yksi yö, kun kuningas oli nukkunut vieressäni mikä oli pilannut kaiken. En voinut ymmärtää miten yksi yö pystyi vaikuttamaan niin paljon etten saanut enää nukuttua. Minä olin nukkunut aina yksin ja nyt kaipasin Gabrielin käsiä ympärilleni, kaipasin hänen läheisyyttään, kaipasin hänen tuoksuaan.

Olinko tulossa hulluksi?

Olin pystynyt ennen nukkumaan niin vaivattomasti yksin ja nyt se kaikki oli pilalla. Hän oli pilannut minulta sen ainoan ilon joka täällä minulle suotiin. En pystynyt enää nukkumaan ilman häntä.

Jouduin käyttämään kaikki tahdonvoimani etten olisi juossut öisin kuninkaan yksityistiloihin ja hypännyt hänen sänkyynsä vaatien häntä nukkumaan vieressäni. Se oli typerä ajatus, mutta se tuntui hyvältä kun pyörin tuhannennen kerran ympäri sängyssäni ja huudahdin turhautuneena. Oli kulunut jo melkein puolitoista viikkoa enkä ollut nukkunut hyvin. Olin herännyt aina yksinäisyyteeni ja valvonut loppuyön kuin rakkaudenkipeä hölmö. Mutta minun oli vain pakko unohtaa se yö. Minun oli pakko.

Heitin peiton lattialle ja hyppäsin alas sängyltä. Kävelin ikkunan luo ja painoin otsani kylmää lasia vasten. Ulkona oli vielä hämärää. Vihreä nurmi oli silti jo poissa ja pystyin erottamaan vesisateen jättämiä lätäköitä siellä täällä linnan pihassa.

Huokaisin syvään ja puin päälleni. Kulutin aikaani siivoamalla vaatehuonettani ja kun viimein näin auringon hennon valon pilkistävän ikkunasta menin syömään aamiaista.

Sen jälkeen kävelin tuttuun tapaani tutkimushuoneeseen ja istahdin Emmaa vastapäätä.

– Huomenta, sanoin haukotellen.

– Huomenta, Emma hymyili.

Minä pyörittelin hetken aikaa peukaloitani ja kysyn sitten kysymyksen joka oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa.

– Tunnetko sinä yhtään Pelagus kansalaisia? kysyin Emmalta saaden hänen terävän katseen itseeni.

– En todellakaan, eikä sinun kannata edes puhua heistä, hän sanoi nopeasti nyrpistäen nenäänsä.

– Miten niin? kysyin hämilläni, mutta Emma vain tuijotti minua silmät täynnä inhoa.

– He ovat kamalaa väkeä, tappavat ihmisiä uhrimenoissaan ja polttavat vihollisia isoissa kokoissa, Emma sipisi, – he palvovat ukkosta ja hyppivät vesisateella ulkona kuin noidat.

Kohoton kulmaani ja mietin miten he olivat muka kuningasta kummempia. Hänkin tapatti omia kansalaisiaan tuon tuosta ja mestaaminen oli melkein sama kuin uhraaminen sillä molemmissa tapettiin joku.

– Missä he asuvat? kysyin ennen kuin Emma ehti keskittyä liikaa tutkimukseen.

– Hyvin kaukana täältä, onneksi, Emma vastasi huojentuneen kuuloisena.

– Miksi kuningas vihaa heitä niin paljon?

– Koska he ovat pahoja, Emma totesi.

– Pahempia kuin kuningas? kysyin ja sain Emman pyöräyttämään silmiään.

– No, Pelagus kansalaisten esi–isät tulivat tänne pakoon Merkuriuksen valtakunnassa olevia sotia, mutta kuninkaan isoisä ei ollut kovinkaan iloinen heidän tulosta. Hän aloitti sodan tulijoita vastaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Pelaguslaiset ovat hyviä taistelijoita ja silloisen kuninkaan joukot jäivät nopeasti alakynteen. Pelaguslaiset rakensivat itselleen oman valtakunnan etelään ja he valitsivat itselleen oman hallitsijan. Meidän kuninkaalla ei ole mitään sananvaltaa Pelaguslaisten asioihin eikä he yleensä sekaannu meidän asioihin. Joskus armeija ottaa yhteen heidän kanssaan, mutta ne taistelut ovat jääneet melkein jo historiaan, Emma selitti nopeasti ja hengähti syvään lopetettuaan puheensa.