Kolmen Kuun Valtakunta

75. Huone numero 100

Näytin varmasti idiootilta. Ei, minä tiesin että näytin idiootilta. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta en tiennyt mitä sanoa. Suljin suuni vain miettiäkseni mitä olin meinannut sanoa, kunnes sain taas kieleni päälle lauseen ja avasin suuni. Sitten taas unohdin mitä aioin sanoa ja suljin suuni.

Tätä jatkui niin kauan, että tyttö joka oli ojentanut minulle tarjottimen tarttui hartioihini kiinni. Hän käänsi minut ympäri tönäisten minua kevyesti selkään.

– Mene nyt, aamiainen pitää olla aina tasan tarkkaan kello kahdeksan kuninkaan kihlatun yöpöydällä tai muuten saamme kaikki kohdata kuninkaan vihan, tyttö ärähti lievän pelon kuuluessa hänen äänessä.

Seisoin vain edelleen jähmettyneenä aloilleni. En tuntenut mitään, en yhtään mitään. Yksi sana vain pyöri mielessäni.

Kuningatar.

Se sana sai aikaan minussa monia asioita. Se sai sydämeni kuolemaan, sieluni irtautumaan kehostani ja se sai aivoni lamaantumaan melkein totaalisesti. Vain yksi sana, joka oli kuin myrkkyä korvilleni. Kuningatar.

Gabriel oli kihloissa. Hän ei ollut odottanut minua, ei. Hän oli valinnut jonkun toisen, jonkun sellaisen naisen joka pystyi lunastamaan kaikki ne odotukset jotka kohdistuivat kuninkaan parempaa puoliskoa kohtaan. Ja se en ollut minä. Olin nukkunut onneni ohi. Olin pelastanut kuninkaan vain sen vuoksi, että hän voisi mennä naimisiin jonkun toisen kanssa. Joku toinen otti minun paikkani, joku toinen suutelisi häntä, joku toinen pitäisi häntä kädestä kiinni, joku toinen hymyilisi hänelle.

Mutta miten hän pystyi tekemään niin? Miten? Kaikkien niiden yhdessä vietettyjen hetkien jälkeen hän silti pystyi valitsemaan toisen naisen rinnalleen.

Ilman kuningasta ei voi olla kuningatarta. Ja ilman kuningatarta ei voi olla kuningasta sillä hän tarvitsee hänet vierelleen.

Gabrielin sanat kaikuivat mielessäni, tunsin hänen hengityksensä poskellani ja ennen kuin huomasinkaan yksi ainoa kyynel vieri pitkin ihoani.

Minä kuolin, kuolin henkisesti. Sydämeni ei ollut enää entisensä, sieluni ei tuntunut enää olevan kiinni kehossani. Olin vain pelkkä tyhjä maalaus, ontto omena, tiimalasi ilman hiekkaa. Minusta ei ollut enää mitään jäljellä, ei mitään sillä olin antanut kaiken kuninkaalle, sille ainoalle miehelle joka vieläkin omisti minut vaikken minä koskaan omistanut häntä.

Gabriel oli saanut minusta kaikki ne puolet esiin joista en pitänyt itsessäni. Minusta oli tullut heikko ja tunteikas hölmö joka itki melkein koko ajan. Kuningas oli tehnyt minusta itsensä vastakohdan, olin kaikkea mitä hän ei ollut.

– Miksi sinä itket? tyttö kysyi hölmistyneenä vieressäni.

– Ööh...si–sipulit itkettävät mi–minua, änkytin ja sain tytön vain tuhahtamaan.

– Mene jo, tyttö huomautti katsellen seinällä olevaa kello huolestuneena, – kolmas kerros, huone numero sata.

Minä nyökkäsin ja lähdin keittiöstä horjuvin askelin. En tiennyt pystyisinkö kohtamaan sitä naista, joka oli vienyt minun mieheni. Voisinko katsoa häntä silmiin ja ojentaa hänelle tarjottimen ihan kuin olisin vain kuka tahansa palvelija.

Tuleva kuningatar tuskin edes tiesi kuka olin, hän vain ottaisi aamiaisensa vastaan ajattelematta sen enempää. Hän voisi jopa olla kiltti ja mukava minua kohtaan mikä olisi tietysti katastrofi sillä halusin vihata sitä naista. Toivoin hänen olevan ilkeä vanha kanttura, joka ansaitsi vihani. Mutta epäilin suuresti, että Gabriel menisi naimisiin vanhan naisen kanssa. Hän oli varmasti valinnut puolisokseen jonkun hyvin kauniin yksilön, sellaisen joka kävelisi yhtä elegantisti kuin kuningas, jolla olisi pitkät silmäripset, kauniit tuuheat hiukset ja siniset säihkyvät silmät.