21. Keijun kirous

2.3K 229 32
                                    

- ARHHHHHHHHHH! joku karjaisi saaden minut hätkähtämään hereille unestani.

Valitin ääneen ja käänsin kylkeäni, en jaksanut nyt välittää kenestäkään muusta. Olin vihdoin ja viimein saanut unta ja vaikka tiesin käyttäytyväni itsekkääksi en silti halunnut jättää pehmeää sänkyäni.

Mutta huonoksi onnekseni ääni vain yltyi. Nousin ylös hämilläni ja katselin ympärilleni unisena. Olin aivan hiljaa ja kuulin sen taas. Tyttö kiljui ja huusi jotain mistä en saanut selvää.

Huokaisin syvään, en voisi mitenkään saada unta tällaisessa metelissä.

Nousin hitaasti ylös sängystä ja kiedoin valkoisen aamutakkini yöpukuni ylle. Hoipertelin käytävälle kuullakseni vain lisää kiljuntaa joka kaikui pitkin linnaa.

- EIIII! tytön ääni huusi.

Minä juoksin käytävää pitkin portaisiin, mutta ennen kuin ehdin laskeutumaan niitä alas näin kaksi sotilasta jotka raahasivat vaaleahiuksista tyttöä kohti linnan etuovea. Tytön hiukset olivat aivan sekaisin, hänen ohuet jalkansa hankasivat kylmää lattiaa vasten ja hänen vihreä mekkonsa oli aivan rutussa. Hän oli sama tyttö, jonka olin nähnyt kuninkaan luona. Hän oli kuninkaan rakastaja. Hetkellisesti tunsin vahingoniloa sydämessäni, mutta se oli hyvin pieni hetki, kun tajusin, että tyttöä kohdeltiin kaltoin. Sotilaat olivat kovakouraisia ja riuhtoivat tyttöä perässään, kun tämä yritti kiemurrella irti miesten otteista.

- EI! Minä en halua lähteä! tyttö huusi uhmakkaasti, mutta sotilaat eivät välittäneet.

He eivät sanoneet hänelle sanaakaan, he vain raahasivat tämän ovelle.

- Sanokaa hänelle, että kuulin sen! tyttö huusi epätoivoisesti.

Mitä hän oikein tarkoitti?

Mietin kummissani. Puhuiko tyttö pianon soitosta? Miksi se oli niin tärkeää hänelle? Miksi hänen olisi pitänyt kuulla se? Ja miksi hän ei ollut kuullut sitä? Kaikkihan sen kuulivat, ei sitä voinut olla kuulematta.

Pudistelin viimeisetkin unenrippeet hartioiltani. Näin liikettä silmäkulmassani ja huomasin tutun henkilön.

- Mitä täällä tapahtuu? kysyin hämilläni Rosettalta joka siivosi nopeasti lattialta roskia jotka olivat ilmestyneet sotilaiden kengistä.

Rosetta nosti kauhistuneen katseensa minuun ja sanoi nopeasti:

- Ei mitään, mistä teidän täytyisi huolehtia neiti Nordlund.

- Mutta tuo tyttö.., aloitin lauseeni, mutta Rosetta keskeytti sen.

- Hän ei ole kukaan neiti. Älkää vaivatko hänellä päätänne.

- Mutta.., aloitin lauseeni, mutta Rosetta keskeytti sen jälleen kerran nopeasti.

- Menkää takaisin nukkumaan, kello on vasta viisi.

Meinasin kysyä vielä jotain, mutta en saanut tilaisuutta, kun Rosetta jo pyyhälsi pois. Minä sen sijaan kävelin isojen ulko-ovien luo ja annoin raikkaan tuulen hyväillä kasvojani. Näin, kuinka tuo tyttö heitettiin mustiin hevosvaunuihin jonka ovessa oli kalteri-ikkuna ja iso lukko. Tyttö kiljui ja huusi, hän raivosi ja yritti potkia ovea auki, mutta turhaan. Hän ei todellakaan pääsisi omin avuin pois noista vaunuista jotka oli tehty ilmiselvästi vankien kuljetusta varten.

Tyttö tajusi varmasti kuluttavansa vain voimiaan sillä hän lopetti riehumisen, hän katseli ympärilleen tuohtuneena ja sitten hänen silmänsä huomasivat minut. Hänen kasvoilleen nousi pirullinen virne joka sai hänet näyttämään kammottavalle. Hän näytti luonnottoman rumalta ja otin yhden askeleen taemmas aivan kuin olisin pelännyt, että hän pääsisi jotenkin vapaaksi ja repisi kaulani auki kynsillään jotka näyttivät kasvavan hänen ajatustensa seurauksena.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now