38. Sitä saa mitä tilaa

2K 233 53
                                    

Siinä me istuimme, minä ja kuningas kahdestaan isossa ruokasalissa. Minä odotin, että Gabriel sanoisi jotain, mutta tietysti hän pysyi vaiti. Se oli tuttua käyttäytymistä hänelle. Hän varmasti nautti hiljaisuudesta ja siitä, että muut joutuivat koko ajan miettimään mitä hänen päänsä sisällä tapahtui. Mutta tuskin kukaan koskaan pystyisi tajuamaan mitä kuningas ajatteli.

Emme kumpikaan sanoneet sanaakaan, mutta tiesin, että Gabriel tarkkaili minua. Hän ilmeisesti odotti minun rikkovan sen epämiellyttävän jännitteen, joka väreili meidän välillämme, mutta en tiennyt mitä sanoisin. Hänen tässä pitäisi selittää minulle miksi hän myi minut noin vain. Vaikka olinkin vielä orja niin ansaitsin silti selityksen.

Hengitin rauhallisesti ja nielin kyyneleet äänettömästi. Olin päättänyt etten itkisi ja se päätös pitäisi.

– Onko t–tämä jonkinlainen kosto siitä, että olen parempi miekkailussa kuin te? kysyin hiljaa ja sain Gabrielin mulkaisemaan itseäni hieman tuimasti.

Hän laski käsissään olevan viinipikarin pöydälle ja naksautteli sormiensa niveliä hetken aikaa ennen kuin hän vastasi minulle.

– Jos olisin halunnut kostaa teille niin tuntisitte sen jo nahoissanne, Gabriel totesi erittäin rauhallisesti, – mutta miksi kostaisin? Ette ole parempi miekkailussa, ette voittanut minua. Ja sitä paitsi, minä olen unohtanut jo sen iltapäivän, olen unohtanut kaiken mitä sinä päivänä tapahtui. Ymmärrättekö kaiken, Gabriel sanoi kolkosti tuijottaen minua koko ajan silmiin.

Katsoin miestä hieman kummastuneena, oliko tuo jonkinlainen vinkki minulle, että meidän kiihkeä hetkemme oli vain hetkellisen mielialahäiriön tuote. En kuitenkaan voinut uskoa siihen, että helvetin höyryt olivat saaneet kuninkaan intiimille tuulelle. Hän oli tahtonut minua yhtä paljon kuin minä olin tahtonut häntä. Mutta tietysti hän halusi kieltää kaiken. Aivan kuin minä olin halunnut kieltää teatterissa tapahtuneen välikohtauksen.

Kuitenkin kuningas oli satuttanut minua sanoillaan ja hän oli tehnyt selväksi, että hän häpesi minua, mutta miksi hän halusi vakuuttaa noin kiihkeästi, että hän oli unohtanut kaiken? Ehkä hän ei ollut unohtanut suudelmiamme, ehkä hän halusi vain vakuutella itselleen, ettei hän tuntenut mitään.

Mutta jos Gabriel ei välittänyt siitä, että olin melkein nöyryyttänyt häntä ottelussa niin miksi hän sitten myi minut? Inhosiko hän sittenkin minua niin paljon, että hän ei halunnut minun vievän tilaa linnassaan? Vai johtuiko se siitä, että olin tavallaan vieläkin orja?

– Miksi te sitten myytte minut noin vain tuollaiselle maahiselle, joka on ilmiselvästi häiriintynyt? kysyin vakavana.

Gabriel naurahti ja joi kulauksen viiniä hyvin huolettomasti.

– Sitä hän varmasti on, kuningas sanoi vastaamatta kysymykseeni.

– Ette arvosta minun vapauttani tai omaa tahtoani, mutisin ärtyneenä.

– Sitä teillä kyllä riittää, Gabriel huomautti ja katseli minua aivan kuin yrittäen painaa mieleensä miltä näytin, – te ette pukeutunut niin kuin käskin, hän totesi saaden minut kohottamaan kulmaani.

Tuhahdin itsekseni. Oliko hän tosiaankin luullut, että pukeutuisin kuin mikäkin ilolintunen vain sen vuoksi, että hän sanoi niin.

– En niin, koska käskynne oli täysin naurettava ja sovinistinen, hymähdin vihaisesti.

– Sovinistinen? kuningas toisti, tietysti hän ei tiennyt mitä se sana tarkoitti enkä ollut hyvällä tuulella selittääkseni sitä.

Joten pysyin vaiti. Katsoin lautastani enkä sanonut sanaakaan, mitä minun olisi pitänyt edes sanoa? Olisiko minun pitänyt hyvästellä kuningas ja toivottaa hyvää loppuelämää vai pitikö minun olla vain hiljaa? Ehkä hän odotti, että heittäytyisin hänen syliinsä tai jalkojen juureen ja anelisin häntä perumaan kaupat. Mutta en todellakaan aikoisi nöyryyttää itseäni yhtään sen enempää.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now