Kolmen Kuun Valtakunta

5. Pulassa

Lava, joka nousi eteeni huokui kylmyyttä. Se oli monen orjan viimeinen kosketus vapauteen. He näkivät viimeisen kerran auringon, taivaan, nurmen ja pystyivät vetämään keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Monet muut orjat olivat pelotelleet minut puolikuoliaaksi tarinoillaan orjien ostajista. Että he pieksivät orjansa verille ja kiduttivat heitä. Jotkut oli suljettu maakellariin ja jätetty sinne. Se kuulosti aika barbaariselta, enkä oikein voinut uskoa, että varakkaat näkisivät sen vaivan, että ostaisivat itselleen orjan huvin vuoksi tapettavaksi. Mutta toisaalta, tämä oli toinen maailma. Ehkä täällä se oli hupia.

Seisoin ainakin tunnin lavan vieressä ja odotin omaa vuoroani, kun saisin kiivetä lavalle myytäväksi. Katsoin hieman näreissäni valkoista harsoa, joka oli ainoa vaate, joka peitti minun kehoni alusvaatteideni lisäksi. Joka ikinen orja oli pakotettu pukemaan sellainen päälleen, jopa miehet. Myös kädessäni oleva leima sai minut melkein vihaiseksi. Se oli kamalan näköinen vaaleaa ihoani vasten. Olin yrittänyt hinkata sitä pois, mutta turhaan. Leima oli ja pysyi kiinni ihossani, kuin takiainen.

Koko tämä tilanne ahdisti minua suunnattomasti. Miten olin taas tällaisessa pulassa? Nuorena olin joutunut monenlaiseen liemeen, mutta se johtui täysin äidin ja Joelin poismenosta. Minulla oli ollut vaikeaa ja ei se ollut suorastaan minun vikani. Kaikki ne ihmiset, jotka yrittivät auttaa eivät kuitenkaan ymmärtäneet minua. He vain yrittivät tuputtaa omia näkemyksiään ja eivät tajunneet, että surin. Olin juuri menettänyt ainoan perheeni ja he vain sanoivat, että elämä jatkuu. No niinhän se jatkuikin, mutta olisin tarvinnut aikaa surra. En uutta perhettä, johon minut oli sijoitettu. Siksi kai ajauduin huonoihin piireihin...olin ollut pulassa monta kertaa. Se ei ollut reilua, että olin kärsinyt jo niin paljon ja jälleen kerran elämä näytti minulle vain kaiken sen mitä en halunnut nähdä. Oliko liikaa pyydetty, että olisin saanut uuden, hieman paremman elämän? Ehkä se oli liikaa pyydetty, sillä minusta tuntui, että tämä oli viimeinen kerta, kun joudun pulaan, sillä huutokauppaväki ei vaikuttanut kovinkaan lupaavalta. Lavan edessä oli lukemattomia olioita, osa näytti ihmisiltä, osa taas ei. He huusivat kilpaa orjista, aivan, kuin kyse olisi ollut antiikista tai muista arvotavaroista. Suurimmalla osalla huutajista oli tarpeettoman isot hampaat ja leuat, jotka olisivat voineet katkaista kenen tahansa niskan. Siksi epäilinkin, että monet hankkivat täältä ruokansa, eivät palvelijoita.

Ruoan ajatteleminen sai mahani kurnimaan kovaäänisesti. Osa takanani olevista orjista nauroi, mutta se loppui lyhyeen, kun he muistivat missä olimme. Minulla oli raastava nälkä, en ollut syönyt sen pussikeiton jälkeen yhtään mitään, eikä orjaleirillä ollut ilmeisesti tapana syöttää orjia. Ei tietenkään, se olisi ollut tappiollista toimintaa, sille joka tätä kamalaa yritystä pyöritti. Siitä minulle tulikin mieleen Alex. Hän oli sanonut olleensa armeijan leivissä, mutta kannattiko minun uskoa häntä. Ehkä hän oli keksinyt vain hätävalheen. Sillä ei kuitenkaan ollut nyt merkitystä, sillä Alex oli jossain muualla ja minä oli menossa myytäväksi.

Kun minun vuoroni tuli, kävelin vapisevin askelin lavalle, se oli korkea. Näin huutajien ylitse ja katselinkin upeaa maisemaa, jonka olisin halunnut vangita kamerallani.

Meklari kuitenkin tarttui luisevilla sormillaan kiinni käsivarteeni ja veti minut keskelle lavaa. Hän oli hyvin häijyn näköinen mies, hänellä oli musta parta ja tummansiniset hiukset, sekä hyvin läpitunkevat silmät, jotka katsoivat minua tarkkaavaisina.

- No niin, tässä on upea ihminen! Aivan nuori ja kaunis tyttönen, joka voi vaikka siivota ja kokata...meklari aloitti, mutta keskeytin hänet.

- En osaa tehdä ruokaa. Huudahdin nopeasti.

Meklari mulkaisi minua vihaisesti ja puristi kovempaa käsivarttani niin, että tunsin hänen kyntensä ihossani.

- Mikä on hänen hintansa? meklari huudahti ja huitoi käsillään ilmaa.