Haroin hiuksiani hermostuneena ja mietin kulunutta viikkoa. Olin yrittänyt kaikkeni jotta Gabriel tunnustaisi rakkautensa minulle. Olin siivonnut hänen huoneensa, olin järjestänyt hänen vaatehuoneensa täysin, olin hemmotellut häntä hakemalla hänelle joka aamu aamiaisen sänkyyn. Olin ostanut hänelle kaupungista lahjoja ja olin joka yö lämmittänyt hänen sänkyään, mutta silti hän ei ollut sanonut minulle niitä kolmea sanaa jotka minä lausuin hänelle joka ikinen päivä.
En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä seuraavaksi, ilmeisesti lassota hänelle yksi kuu, mutta en pystynyt sellaiseen.
Kaikki mitä tein tuntui arvottomalle ihan kuin kuningas ei vain olisi välittänyt, mutta tiesin että hän välitti. Näin joskus hänen katselevan minua salaa, aina silloin kun hän luuli etten huomannut. Hän tarkkaili minua vihreillä silmillään haaveileva ilme kasvoillaan mikä sai minut aina hymyilemään. Hän tunsi jotain, jotain sellaista mitä halusinkin hänen tuntevan minua kohtaan. Mutta oliko se rakkautta?
Huokaisin syvään ja lähdin omasta huoneestani käytävälle. Tarvitsin raikasta ilmaa sillä linnan sisäilma sai minut väsymään. Kävelin hitain askelin eteishalliin, kun näin tutun miehen joka käveli kohti ulko–ovia reippain askelin.
– Huomenta, hihkaisin ja sain Desmondin kääntymään ympäri.
– Huomenta, hän sanoi hymyn noustessa hänen kasvoille.
Hän oli pukeutunut siistiin siniseen pukuun jonka alla näkyi valkoinen kauluspaita. Hän oli leikannut hieman hiuksiaan jotka olivat lyhyemmät kuin viimeksi, kun olin nähnyt hänet. Hän oli hyvin ryhdikkään ja komean näköinen niin kuin hän oli aina.
Kävelin Desmondin luo, joka seisoi paikoillaan ja katsoin hänen käsissään olevaa rahapussukkaa kiinnostuneena.
– Oletko menossa kaupungille? kysyin uteliaana.
– Kyllä, minun täytyy ostaa aineksia kuninkaan vasta–ainetta varten, Desmond sanoi saaden otsani hieman kurttuun.
– Onko se loppunut? kysyin kummissani ja vääntelin hieman hermostuneena sormiani.
En tiennyt halusinko kuulla Desmondin vastausta, mutta halusin silti tietää totuuden.
– On, ja lääkäri kielsi häntä nauttimasta ainetta, kun hän toipui joten hän on ollut ilman vasta–ainetta jo tovin, Desmond selitti saaden minut nielaisemaan äänekkäästi.
Se tarkoitti vain yhtä asiaa. Gabriel ei rakastanut minua. Jos hän kerta ei ollut saanut vasta–ainetta niin miksi hänen hiuksensa eivät muuttaneet väriä punaisiksi, kun hän oli minun kanssani? Hänen hiuksensa eivät valehdelleet, ne puhuivat aina totta. Hän ei rakastanut minua, ei vaikka kuinka halusin hänen tuntevan niin minua kohtaan.
Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin, tunsin kalpenevani, kylmä hiki nousi otsalleni ja olisin vain tahtonut kuolla. Nyt ymmärsin miksi hän ei koskaan vastannut rakkaudentunnustukseeni, koska hän ei tuntenut mitään. Ei hän voinut vastata, koska hän ei halunnut valehdella minulle. Mutta miksi hän esitti välittävänsä minusta? Mutta ehkä hän välittikin, se oli täysin eri asia kuin rakastaminen. Hän vain välitti minusta, ei rakastanut.
– Elle, onko kaikki hyvin? Desmond kysyi huolestuneena ja tunsin hänen kätensä hartiallani.
Nyökkäsin vain, en saanut sanottua sanaakaan, kun Desmond talutti minut sivummalle pieneen käytävään.
– Mikä on? Sattuuko sinuun? hän kysyi kumartuen tasolleni.
– Minä...minä vain odotin, että...tai luulin...hänen hiuksensa...ne ovat...eivät koskaan.., änkytin punastellen.
YOU ARE READING
Kolmen Kuun Valtakunta
Romance~ Hän vain tuijotti minua. Hän katsoi minua suoraan silmiin, aivan kuin yrittäen nähdä, puhuinko totta vai en. Mutta minä tuijotin häntä itsevarmana takaisin. En suostunut siirtämään katsettani, en sitten millään. Se olisi heikkoutta ja minähän en h...
