59. Lähellä, mutta silti kaukana

2.6K 268 62
                                    

Hymisin hiljaa ja nostin käteni vaistomaisesti kasvojeni eteen. Auringon voimakkaat säteet tulvivat ikkunoista saaden silmäni vetistämään. Painoin pääni hetkeksi pehmeää tyynyä vasten ja huokaisin syvään.

Hieroin hitaasti silmiäni ja raotin niitä hieman ennen kuin käännyin hymy huulillani katsomaan viereeni, mutta hymyni hyytyi nopeasti, kun kohtasin vain tyynyn. Kurtistin kulmiani ja vedin peiton pois toiselta puolelta varmistaakseni, ettei Gabriel ollut sen alla, mutta vain ruttuinen lakana tervehti minua.

Paiskasin peiton takaisin paikalleen ja katsoin ympärilleni, huone oli tyhjä. Gabrielia ei näkynyt missään.

Nousin hitaasti sängystä ja menin sermin taakse. Puin nopeasti päälleni mekkoni ja menin ovelle, mutta en saanut sitä auki, se oli lukossa. Kokeilin toistakin ovea, mutta sekin oli lukossa.

Miksi ihmeessä Gabriel oli lukinnut ovet? Olikohan jotain sattunut?

Juoksin nopeasti ikkunoiden luo ja katsoin alas henkäisten syvään. Pihalla kuhisi kuin muurahaisia, sotilaat juoksivat ympäriinsä täysissä varusteissa aivan kuin etsien jotain, mutta mitä?

Mitähän oikein oli tekeillä? Toivoin, että mitään vakavaa ei ollut sattunut sillä olisi kamalaa, jos jollekin tutulle henkilölle olisi tapahtunut jotain.

Olivatkohan Emma, Esteri ja Desmond kunnossa? Tai oliko Gabriel kunnossa? Mitä jos hänelle oli sattunut jotain?

Painoin käteni rauhoittavasti rintakehäni päälle, minun pitäisi olla järkevä. En saisi vastauksia pohtimalla itsekseni asioita. Gabriel oli ilmiselvästi lukinnut ovet joten hän oli kunnossa.

Istahdin alas sängylle ja odotin. En oikeastaan voinut tehdä mitään muutakaan, sillä olin aivan liian hermostunut yrittääkseni kuluttaa aikaani millään muulla tavalla.

Hätkähdin hieman, kun kuulin askelien nopean rytmin jotka tavoittivat oven. Joku käänsi avainta lukossa ja ovi riuhtaistiin auki. Henkäisin syvään, kun näin Gabrielin, joka läimäytti oven nopeasti kiinni astuessaan sisälle huoneeseen. Hänen kasvoillaan oli kammottava ilme. Se oli vihaa, katkeruutta, kostonhalua täynnä. Hänen silmänsä olivat yhtä mustat kuin hänen vaatteensa jotka saivat minut melkein kauhistumaan.

Tiesin, että ennen vanhaan oli tapana pukeutua mustaan, jos joku läheinen kuoli, mutta kuka oli kuollut?

Nousin vaistomaisesti ylös ja astuin kuninkaan eteen. Annoin katseeni levätä hetken aikaa hänen kovilla kasvoillaan ennen kuin uskalsin sanoa mitään.

– Mitä on tapahtunut? kysyin hädissäni ja tartuin Gabrielin käsivarsista kiinni.

Hän rentoutui hieman kosketukseni vaikutuksesta, mutta hänen silmissään oleva synkkyys ei väistynyt.

– Kenraali on murhattu, Gabriel totesi kylmästi.

Jouduin miettimään hetken aikaa ennen, kuin tajusin kenestä oli kyse. Sitten muistin hänet, hän oli se mies, joka oli tullut katsomaan minua vankiselliini ja joka oli tunnistanut korun kaulallani. Kenraali Bergin, se oli ollut hänen nimensä.

– Viime yönä. Täällä minun linnassani, kuningas jatkoi katkonaisilla lauseilla, – hänen kurkkunsa oli viilletty auki noin vain, Gabriel selitti napsauttaen sormiaan.

Silmäni laajenivat hieman ja nielaisin äänekkäästi, kun mielikuva iskeytyi aivoihini. En todellakaan olisi halunnut kuulla yksityiskohtia.

– Kamalaa, mumisin hiljaa ja irrotin otteeni kuninkaasta.

Hoipuin takaisin sängyn luo ja istahdin sen reunalle. En voinut olla ajattelematta kuinka kamala kohtalo kenraalilla olikaan ollut. Toivottavasti hän oli kuollut nopeasti tai edes niin, että hän ei olisi ehtinyt tajuamaan mikä häneen iski, vaikka se oli varmaan toiveajattelua.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now