44. Anteeksi

2.2K 236 90
                                    

Sänky, se oli turvallisin paikka koko valtakunnassa. Ihana, pehmeä sänky. Se oli kuin pesä jonne kömmin turvaan pahaa maailmaa. Vajosin sen pehmeyteen ja annoin itselleni luvan jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

Mutta valitettavasti kaikki eivät olleet sitä mieltä. Ei ainakaan Emma, jonka korviin oli kantautunut eilinen välikohtaukseni kuninkaan kanssa.

Emma tuli Esteri mukanaan huoneeseeni, he eivät koputtaneet vaan ryntäsivät vain sisälle ja katsoivat minua sekavin katsein.

– Kaikki puhuvat siitä? Emma selitti.

– Ei kai, mutisin välinpitämättömänä.

– Kyllä. Palvelijat juoruavat siitä kuinka nöyryytit kuningasta ja manasit hänet alimpaan helvettiin, Emma jatkoi ja kuulin hänen äänessään ärtymyksen.

– On suorastaan ihme, ettemme katsoneet tänä aamuna teloitustasi, Esteri lisäsi.

Pyöräytin vain silmiäni ja hieroin otsaani, joka oli kipeä kaikesta itkemisestä. 

– Ei se ollut minun vikani, huokaisin surullisena, – hän pilkkasi äitiäni.

Esteri ja Emma vaihtoivat nopeasti katseita.

– Kuningasko? Emma kysyi hämmentyneenä aivan kuin olisimme puhuneet viattomasta henkilöstä, joka ei koskaan loukannut ketään.

– Ei, kun Serena, se kuninkaan uusi portto vai mikä lie..., en vain osannut hillitä itseäni, selitin ja käännyin kyljelleni ettei minun tarvitsisi kohdata Emman katsetta.

– Mutta sinun täytyy osata, Emma huomautti saaden minut ärtymään.

Helppohan hänen oli sanoa noin. Hän oli tottunut siihen, että kuningasta piti totella ja arvostaa. Minä taas olin tullut eri maailmasta ja minulta odotettiin aivan liian paljon. En voisi koskaan olla tekemättä mitään, jos joku idiootti loukkaisi minua tai äitiäni, joka oli maannut mullissa jo vuosia.

Ja toiseksi, Emma ei tiennyt miltä tuntui rakastaa miestä, joka ei välittänyt minusta. Emma ei koskaan tietäisi miltä se tuntui, kun Gabriel nauroi äidilleni. Kun hän nauroi minulle.

– En voinut vain olla hiljaa! kiljaisin turhautuneena, – hän pilkkasi äitiäni ja kuningas nauroi päälle! Miten voisin olla kostamatta jotain sellaista!? karjaisin ja käännyin katsomaan Emmaa, – he nauroivat! He nauroivat kuolleelle äidilleni! Ja voin sanoa, että minä nautin siitä, kun lyttäsin sen typerän lehmän nenän! Olisin voinut tappaa hänet, ellei hän olisi rynnännyt kuninkaan selän taakse piiloon kuin mikäkin pelkuri! huudahdin ja purskahdin itkuun.

Esteri ja Emma säikähtivät tunnekuohuani. He odottivat hetken aikaa, että rauhoituin ja sitten Esteri asteli sänkyni viereen. Hän ei ollut koskaan edes yrittänyt olla kiltti minulle, mutta nyt hän katsoi minua melkein säälivästi.

– Olisi silti viisasta pyytää anteeksi, hän mutisi hiljaa.

– En i–ikinä, kuiskasin.

Emma huokaisi syvään ja laski kätensä rauhoittavasti hartiani päälle.

– Tiedäthän, että kuningas odottaa sitä? hän huomautti.

– Odottakoon vaikka loppuelämänsä, en aio pyytää anteeksi sellaista tekoa, joka oli oikeutettu, sanoin vakavana ja pyyhin kyyneliäni.

Kuulin Emman huokaisevan syvään, mutta en kiinnittänyt häneen mitään huomiota. He eivät ymmärtäneet mitä tunsin. Kuinka minuun sattui. Jos olisin ollut normaali kansalainen jolla ei ollut minkäänlaisia tunteita Gabrielia kohtaan olisin voinut pyytää anteeksi, mutta nyt en vain pystynyt siihen.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now