Kolmen Kuun Valtakunta

25. Hylkiö

- Sinun on pakko tulla, Emma ruikutti ja katsoi minua anellen.

Minä vain pyöräytin silmiäni ja näpläsin lettiä jonka Emma oli tehnyt minulle aamulla.

– En tiedä haluanko tulla, sanoin nopeasti.

– Mikset tulisi? Sinä lupasit jo minulle, Emma huomautti melkein surullisena.

Kurtistin kulmiani. En muistanut luvanneeni Emmalle yhtään mitään, eikä muistini voinut olla vielä niin huono.

– Milloin muka? kysyin hämilläni.

Emma istahti sänkyni reunalle ja sanoi:

– No silloin kun vein sinut viimeksi kuninkaan illallisille.

Mieleeni tulvi hämärä muistikuva kuinka olin vain nyökkäillyt Emmalle, koska en ollut pystynyt ajattelemaan kunnolla sen typerän korsetin takia. En ollut kuunnellut puoliakaan Emman jutuista silloin, mutta ilmeisesti olin lupautunut hänen seurakseen jokavuotiseen kyläjuhlaan.

– Kuningas on antanut luvan käyttää pientä tanssisalia ja siellä on musiikkia, ruokaa, viiniä.., Emma selitti, mutta keskeytin hänet nopeasti.

– En halua tulla kyläjuhlaan. Se ei ole minun juttuni. En ollut koskaan omassa maailmassanikaan juhlissa.

– Joo ja sen kyllä huomaa, Emma naurahti, – mutta voisit edes harkita. Me ansaitsemme tauon tutkimuksesta.

Emma oli kyllä oikeassa. Olimme tehneet toden teolla töitä tutkimuksen parissa sen jälkeen, kun kuningas oli tarkistanut tiivistelmät ja eritellyt tarkemmin mitä hän halusi tutkimukseen. Siitä oli jo viikko, hyvin pitkä ja raskas viikko jonka olin viettänyt melkein kokonaan tutkimushuoneessa. En ollut saanut kutsuja illallisille ja olin oikeastaan kiitollinen siitä sillä en olisi jaksanut käsitellä oikukasta kuningasta.

Enkä ollut nähnyt kuningasta koko viikkona mikä oli aika pitkä aika. Mutta se ei todellakaan haitannut minua, ei missään tapauksessa. Olin oikeastaan huojentunut ettei minun tarvinnut olla koko ajan varpaisillani hänen lähettyvillään ja miettiä mitä hän tekisi seuraavaksi.

– Tule nyt Elle, minä pyydän! Emma kitisi kuin pieni lapsi ja katsoi minua silmät suurina.

– Hyvä on minä tulen, mutta vain hetkeksi, mutisin hiljaa.

– Hienoa, Emma hihkaisi ja taputti käsiään yhteen, – minä menen valmistautumaan ja tulen hakemaan sinut täältä, sopiiko se?

– Tietysti, sanoin hymyillen.

Emma vastasi hymyyni ja lähti sitten nopeasti omaan huoneeseensa. Kun ovi hänen perässään sulkeutui, minä huokaisin syvään.

En oikeastaan olisi halunnut mennä typeriin kyläjuhliin sillä en tuntenut muita palvelijoita vain Esterin ja Emman. Käytävillä olin nähnyt nuoria tyttöjä, mutta he olivat katsoneet minua ylimielisesti ja näyttäneet sen, että he inhosivat minua. Aavistelin sen johtuvan siitä, että olin päässyt hyvään asemaan hovissa. Olin tutkija, kun he taas olivat palvelijoita. Ja varmasti kuninkaan eriarvoinen kohtelu minua kohtaan oli kiirinyt myös palvelijoiden korviin.

Menin hieman vastahakoisesti vaatehuoneeseeni ja valitsin päälleni kauniin punaisen mekon joka muistutti minua kovasti omasta maailmastani. Avasin lettini ja päästin hieman kiharaiset hiukseni laskeutumaan selkääni vasten. Käännyin katsomaan itseäni peilistä, hiukseni hipoivat jo alaselkääni, ne olivat kasvaneet huimasti täällä ollessani.

Minä hymyilin itselleni, istahdin peilipöydän ääreen ja vain tuijotin kasvojani. Kun hymyilin näytin melkein onnelliselta, mutta en ollut sitä. Pystyin kätkemään oikeat tunteeni helposti hymyn alle. Se oli helppoa, mutta samalla hyvin uuvuttavaa. Olisin oikeasti halunnut hymyillä onnesta, olla onnellinen edes hetken verran, mutta se oli kai liikaa pyydetty.